
Tällä sivulla kerron luovan prosessin parantavasta voimasta. Osan teoksista olen tehnyt elämän ja kuoleman reunoilla kulkiessani yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ne ovat järkyttäviä kuvauksia taistelustani ei-kenenään-maalla! En olisi jäänyt henkiin, ellen olisi voinut kirjallisen ja kuvallisen ilmaisen avulla purkaa sisältäni lapsuuteni miinakenttää, sodantraumaa. Linkitän näitä teille siksi, että tiedän sen, etten ole ainoa, jolla on tai on ollut, traumoista johtuva ahdistus ja masennus.
Tänään saan elää onnellisista aikaa. Enää ei traumat ahdista, eikä masennus pimennä mielenmaisemaa. Välillä on, niinkuin monella meistä, haasteellisia hetkiä, mutta onneksi ne kestävät vain pikkuruisen hetken. Olen kiitollinen minulle virtaavista sanoista ja niistä muodostuvista runoista. Toivoa minä haluan jakaa tekstieni kautta sinulle, hyvä tällä sivullani vieraileva
Kuvien alta löytyy vielä kuvausta kirjoitusprosessista.

Se oli kevät, kun istuin lasten kirurgisella osastolla. Elämäntilanne pysähtyi siihen hetkeen.


Silloin aukesi sisälläni jokin. Annoin ajatusteni ja tunteitteni virrata ensin punakantiseen vihkooni, sitten vihreään, siniseen, mustaan… Sanat lähtivät liikkeelle, kuin joen jäät keväällä, valtavalla voimalla. Joskus kirjoitin umpijäisenä, tunteiden jumitiloissa. Kun sitten tuli mahdollisuus lukea ääneen niitä pakastettuja runoja, aloin lämmetä. Lopulta sulin kyyneliin asti. En itkenyt vain lapselle tapahtunutta, vaan ymmärsin sen, miten paljon olikaan jäänyt omia itkemättömiä suruja sisälleni.
Usein tekstiä tuli voimakkaissa tunnekuohuissa… itkin, kirjoitin, huusin yksin pihan takana olevassa rakennuksessa tuskaani, itkin, kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin. Välillä lapsuuteni kaltoinkohtelusta heränneet vihantunteet tulivat sellaisella voimalla, että kynäni meni kymmenenkin sivun lävitse.

Kun etsin itselleni apua isosta perheestäni vastuussa olevan vanhemman vaativaan tehtävään, löysin Mannerheimin Lastensuojeluliiton. Siellä alkoi ohjaavan kasvatuksen kouluttajien kurssi. Lähdin puolisoni kanssa opettelemaan erilaista vanhemmuutta, kuin mitä itse olin saanut. Sitten itse vanhempainryhmiä vetäessäni, demonstroin kangasnukella meissä aikuisessa olevaa pientä sisäistä lasta.
Kun ensimmäinen loppuunpalaminen roihahti ilmiliekkeihin 1989, tajusin, että minua suuresti inspiroinut työni Rovaniemellä, GTK:n geofysiikan tutkimuksen parissa, oli tullut päätökseen. Yritin löytää uuden työpolun ja sainkin geokemian osastolta Kuopiosta.
Muutin loppuunpalaneena perheemme kanssa puolisoni kotiseudulle. Universumin hyvää huumoria osoittaa asuinpaikkamme postinumero: 79255 KURJALA.

Siellä rivitalossa asuessa käärin, valtavan tuskan vallassa MLL:n koulutuksessa olleen pienen nuken piikkilangan sisään. Näyttäessäni sitä puolisolleni purskahdin itkuun ja sanoi, että minusta tuntuu juuri tällaiselta. Olisin tarvinnut pienenä ollessani turvallista syliä. Lähes koko elämäni olen katkonut näitä ympärillä olevia piikkilankoja. Olen tehnyt koulutuksissa rituaaliprosesseja, joissa olen katkaissut myös metaforisesti kollektiivisia piikkilankoja elämän ympäriltä.
Vuonna 2025, huhtikuun alussa, kun täytin seitsemänkymmentä vuotta, katkoin paljain käsin loput piikkilangat pienen ympäriltä. Syntymäpäiväseminaarin päätösrituaaliin osallistujat, lähes sata läheistä ja ystävää, hyräilivät Teea Aarnion aloittamaa säveltä. Shamaaniviulua soitti Tuomas Rounakari ja shamaanirumpua Kira Gyllenbögel. Kokemus oli todella voimakas. Piikkilankaa käsin taittaessa kuumenivat sormeni langan ympärillä. Kun nukke vapautui, nostin sen ylös ja huusin: VAPAA!!! Itku tulvi, kun ystävät tulivat halaamaan. Tuntui, kuin rituaali olisi ollut sielunpalautus. Pitäis sana hävisi, eikä ole tullut takaisin.

Kirjoittamisen ohella veistin kiveä, maalasin ja tein installaatioita tarinastani. Alla muutamia kuvia. Ensimmäinen on ”Kivun atmosfääri”.

Piikkilangasta muodostui ahdistustani parhaitteni kuvaava teosteni elementti. Yhtenä mielen hämäränä yönä mietin, kierittäisinkö ympärilleni kipua tuottavaa piikkilankaa, että psyykkinen kipu helpottaisi. Jätin sen kuitenkin tekemättä ja niin syntyi alla oleva teokseni ”Älä lyö”.

Siitä reissusta tässä mielenkiintoinen anekdootti. Kului vuosia ja sittem mietin, että kaivan teoksen maallemme, pellon taakse metsään. Kun kerroin ystävälleni suunnitelmasta, varoitti hän ja sanoi, että sieltähän se voi nousta haudasta ylös. Ystäväni antoi hyvän vinkin. Tule tänne luokseni Raumalle, niin käydään upottamassa teos mereen, yhden karin lähelle ruopattuun syväväylään. Otin sen autooni ja lähdin matkalle. Menimme ystäväni venellä Susikarille ja yövyimme siellä olevassa kaikille avoinna olevassa mökissä. Illalla, ennen nukkumista, valoin teoksen betoniin.
Tein puukehikon, johon laitoin teokseni, sekä sen mukaan asioita, joista halusin päästää irti mm. kauneimman piippuni. Valu jäi rantaan. Siitä pilkisti rautalankaan kääritty pää ja käsi. Aamulla heräsimme siihen, kun kaksi kalastajaa tuli mökkiin sisälle kahvittelemaan. Aluksi he olivat varsin hiljaisia. Sitten toinen heistä rohkeni kysyä. ”Mikähän mahtaa olla rannalla tuo betonihomma?” Siihen mie, että teen empiiristä tutkimusta siitä, miten menneisyyttä voisi upottaa syväväylään.
Sitten tapahtui loppunäytös! Lähdimme ja ystäväni ohjasi syvimpään kohtaan, johon upottaisin traumaattisen osan menneisyyttäni. Nostin voimani ponnistaen ”installaation” veneen laidan yli. Hetken päästä pinnalle pulpanti piippuni. Ystävä totesi, että tuo taitaa olla enne:) Niin se muuten oli enne ja kului vielä monia vuosia, että tuhosin keuhkojani piipuilla, sikareilla ja syvintä ojanpohjaa ryömiseeä tuskassa ja rahapulassa vielä käärimilläni sätkillä. Sitten tein sellaisen upotusrituaalin, että siihen jäi tupakat. Aikaa siitä on jo yli kymmenen vuotta.
Sillä matkalla kuvasin saaristoluontoa ja lintuja. Tein tätä sivustoa varten Susikarikollaasin. Yläoikealla valan ”älä lyö” teostani betoniin.

Alla maalauksiani. Oikealla ”Surun vankila” ja vasemmalla ”Isää etsimässä”, jossa teoksessani kuvasin matkaani, kun etsin isääni Ruhtinaanmäen taistelukentältä. Siellä joukkueenjohtaja Tauno Johannes Kärkkäinen haavoittui kranaatin sirpaleesta aivoihin 17.12.1939. Oikealla olevan teoksen ”Surun vankila” syntytarina sijoittuu Pekinrinteelle, Soisalonsaaressa olleeseen kotiimme. Tein mustan taustan keskelle valkoisen ikkunena, jonka edessä on vankilan kalterit. Sieltä jostain loistaa valoa. Pyysin kuusi vuotiasta Olli poikaani auttamaan minua. Maalasin hänen jalkapohjansa vesiohenteisella lateksilla. Pyysin sitten häntä kävelemään maalauksen reunojen ympäri.

Itselleni, ylisukupolvista traumatyöskentelyäni ajatellen, oli ratkaisevan tärkeä se, että sain Kaunialan sotavammasairaalasta isästäni kertovat epikriisit, haavoittumisen aiheuttaneiden kohtausten kuvauksia (alla) sekä vanhempian kirjeenvaihdon lääkäreille. Alla kuva sairaalasta, jossa isääni hoidettiin.


Tuskan ytimestä maalasin ”Oma kuva I ja II”. Siinä kohdasta kirjoitin runon:
”Rajalla,
reunaa en halua ylittää!
Kuljettava kuoleman kanssa rinnan…”

On kyllä ihme, että selvisin siitä maanpäällisestä tunnehelvetistä. Kaikista merkittävintä oli se, että sain yhteyden tuntevaan osaan minussa, sisäiseen lapseeni. Suru oli keskeinen osa parantumistani ja se, että kykenin itkemään ja päästämään irti niistä kauhun kokemuksitani.
Alla teokseni ”Särkyneen sydämen suru”. Muistan, kun olin ystävieni mukana hillassa Kittilan kairassa. Olin niin ahdistunut, etten kyennyt pomimaan marjoja. Kun toiset kulkivat hillojen perässä, minä kalasin puroissa etsien tunteiden näköisiä kiviä. Tätä ”sydämen muotoista” kiveä hioin ja kytkin siihen hopeisen kyyneleen. Kuinkahan moni kantaa mukanaan särkyneen sydämen surua?

Nykyisissä kouluksissani on minulla ollut surun teema yksi olennainen osa tunnetyöskentelyä. Sen avulla voidaan turvallisesti kohdata traumoja aiheuttaneista tunteita. Prosessoinnin avulla onmahdollista selviytyä psyykkisestä tuskasta ja masennuksesta. Todella upeasti kuvataan Kotkansydämessä juuri surunprosessia:

Kolmannen ja massiivisiman loppuunpalamisen liekeissä, kun menetimme meille niin rakkaan kotimme vuonna 2010, poltin myös konkreettisesti kaikki maalaukseni ja hävitin suurimman osan muitakin teoksistani. Loppuunpalaminen vei matkassaan silloisen työkykyni. Tästä Soisalon saaressa, vuonna 1760 rakennetusta taiteilijakodista piti avata kädet. Kului seitsemän pitkää vuotta, että joka kerta, kun astuin johonkin toiseen hirsitaloon, alkoivat kyyneleet virrata poskille.

Tällä hetkellä tuntuu hyvältä asua korkealla kerrostalon ylimmässä ja katsoa täällä Kotkassa ikkunasta ja pavekkeelta avautuvaa maisemaa. Haminaan päin parvekkeelta katsoessa tulee aina mieleen Suvasveden upea Jakamin saaristo.

Koko lapsuuden ja nuoruuden ajan kasvanut käsittämättömän suuri emootioiden pato aukesi sisältäni. Olin hukkua! Kun lähestyin varhaislapsuuttani, menetin kahdeksan kertaa tajuntanikin. En voinut kuvitella, mitä kaikkea tuntematonta ja ilmaisematonta tunnetta olinkaan kantanut mukanani! Kun aloin kirjoittamaan keväällä 1989, niin jo vuodessa virtasi yli kaksituhatta runoa vihkoihin.
Runojeni teemat vaihtelevat tunteiden syvimmistä syövereistä kepeisiin ja hengittäviin aiheisiin, huumorilla höystettyihin ”läppärunoihin”. Tällä hetkellä tuntuu, etten rankimpia runojani tule eläessäni julkaisemaan. Kipeimpänä aikana olin vähällä kyllä polttaa myös kaikki runonikin. Onneksi en sitä tehnyt. Ne jäävät ehkä postuumeiksi, jos joku kuolemani jälkeen sattuu innostumaan tuotannostani.
Luontorunous on yksi teemoistani ja ”Helisee rannat” on niistä kuuluisin. Siinä runossani imitoin lintuja. Viime vuosina olen kirjoittanut runoutta myös postmaterialistisesta maailmankuvasta kumpuavasta tietoisuudestani. Tekstiä on virrannut läsnäolon parantavasta voimasta ja sekä tämän näkyvän, että näkymättömien rinnakkaisten todellisuuksien rakenteesta. Osa teksteistä on ihan merkillisiä? Kuin ne olisivat tulleet jostain ”kaukaa” päivätietoisuuden rajan takaa, syvältä alitajunnasta, korkeammalta minältä ylitajunnasta, sielusta asti, millä sanoilla lähdettä nyt sitten kuvaakaan? Yksi mysteeriksi jäänyt runo löytyy täältä.
Kirjallinen ilmaisu on ollut itselleni ehdottomasti tärkein ”tunnetyökalupakkini” monista instrumenteista!
Kirjoittamalla olen jäänyt henkiin
Tässä alla kolmenkymmenen vuoden takaista tekstiä:
”Ettäkö voisinkin eheytyä,
kasvaa minuksi.
Läpi ahdistuksen,
lukemattomien tuskanlukkojen.
Ihanko totta !
Jäisikö masennus polkuni varrelle kyynelten monumentiksi.
Olisiko se ollutkin kipeän kasvun vaihe,
minuksi tulemisen kohta ?”
”Elämäni kosken juurella”. Alla oleva kuva on otettu Norjassa, Skibottenin lähellä olevalta isolat putoukselta. Kuvan alta löytyy vielä muutamia linkkejä…

Täältä alta pääset tutkimaan, millaisia työskentelyä käytän koulutuksissani ja henkilökohtaisissa ohjauksissani. Sieltä löytyy myös mielenkiintoinen, muutama vuosi sitten, tekemäni innovaatio traumojen purkamiseen. Sivujen loppupuolella on tarinaa ihmiskunnan merkittävimmästä löydöstä:
Holotrooppisen ja Inner Quest laitteen yhdistelmä ja muuta mielenkiintoista!
Kevällä 2025, minulla ja kaksoisveljelläni oli yhteinen syntymäpäiväseminaari. Tilanne oli sikäli normisynttäreistä poikkeava, että veljeni kuoli synnytyksessä. Kutsuin läheisiä ja ystäviäni mukaan ihmettelemään elämää varsin erilaisella konseptilla Valohotelliin. Lähetin alla olevassa linkissä avautuvan kutsun. Liitän sen tähän, niin pääset kurkkaamaan, sanoisinko peräti merkillistä seminaariohjelmaa. Alla myös kuva seminaaritilasta. Sinne olin kerännyt näyttelyn minulle tärkeistä asioista.
Tervemenoa siis katsomaan ”Matkoja näkyvästä näkymättömään” synttäriseminaarikutsua.

Täältä pääset runosivuni alkuun: Runojani kuunneltavaksi.
Täältä sitten pääset takaisin kotisivujemme alkuun:
Bonis-Avibus.fi
Alla olevan kuvan olen ottanut 1980 luvulla työreissultani Käsivarren Lapista. Toin usein silloiseen kotiimme Rovaniemelle kuvassa näkyvää väinönputkea, yhtä hiennoimmista yrttikasveista.
