Tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni tälle kotisivulleni. Marraskuisen päivän ilta tummuu tuolla ulkona. Edessäni näkyy Word Pressin pohja, jolla teen tätä sivua.
Teos alkaa tuulella, kiirunoiden narinalla ja veden tippumisella. Mukaan tulevat sitten riekko, piekana, kapustarinta, rantasipi, liro, valko- ja mustaviklo, sinirinta, pajulintu, lapintiira…. jossain vaiheessa huuhkaja, soivat kellot poroineen ja Ailun joiku, voi miten kaunista.
Ailu kertoi minulle, miten hän teoksen alussa kuuluvia pisaroita oli äänittänyt keväällä jään ja veden välistä.
Voit halutessasi laittaa sen soimaan tämän sivun lukemisen taustalle.
Ailulla on ollut elämääni suuri merkitys. Tapasin hänet kotonaan Skibottenissa Pohjois-Norjassa.
Siinä ihmisessä oli jotain, joka vetosi minuun syvälle, sieluuni asti.
Herkkyys, luontorakkaus ja alkuperäiskulttuurien voima Ailussa ja hänen taiteessaan resonoi vielä tänäänkin.
Taiteilijana Ailu on ollut minulle esikuva. Hänellä kanssani on paljon yhteistä; runous, musiikki ja erityisesti syvä rakkaus lintuihin. Itse tarinoin metsissä usein lintuystävieni kanssa.
Yhteys Ailuun on ollut jopa niin syvä, että olen miettinyt pohjoiseen ”viimeistä leposijaani”. Tällä hetkellä toivon, että kuoltuani tuhkani siroteltaisiin tuntureiden tuuleen, Käsivarren Aatsakursun ja Ropitunturin maisemiin. Siellä oli myös Ailun lapsuuden kairat.
Minä rakastan Lappia, tuntureita, puroja, sinirintojen laulua, soiden siniyökönlehtiä….
Olen vuosikymmenien varrella kuunnellut Kirsti Beckerin Ailusta tekemiä radiodokumentteja. Ne ovat olleet itselleni niin merkittäviä, että olen pyörittänyt äänittämiäni kasetteja kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja.
Ailusta kertovan TV -dokumentin hän aloittaa sanoilla:
”Kotini on sydämessäni ja se kulkee mukanani” <3
Itse koen tänä iltahämärässä kirjoittaessani aivan samaa;
Kotini on sydämessäni ja se kulkee mukanani.
****
Merkillistä, että kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, niin minua jotenkin jännitti? Mikä… sitä en tiedä?
Sitten, kun laitoin Ailun joikua kuulumaan, niin teksti alkoikin virtaamaan tarinana juuri hänen suuntaan, vaikken niin ollut edes ajatellut?
Lapsuuteni asuimme Rovaniemellä. Olen kiertänyt paljon pohjoista, kalastanut tammukkapuroilla ja vaeltanut monilla tuntureilla.
Työskentelin 80 -luvulla monina kesinä geofysiikan tutkimuksissa juuri lähellä Ailun seutuja Käsivarren Lapissa. Saatoimma työreissuilla yöpyä taivasalla tunturituulen pyyhkiessä kasvojamme. Varauduimme sateeseen mustilla jätesäkeillä ja laitoimma kumisaappaat tikkujen nokkaan:)
Sain tehdä yhden mielenkiintoisimmasta työelämäni jaksoista Lapissa. Siinä yhdistyi tutkimus ja luonto. Rakastamani linnut, sinirinnat, lapinsirkut, tundraurpiaiset, mustakuirit, vesipääskyt tervehtivät meitä tuntureissa.
****
Palaan siihen, mistä aioin kirjoittaa, kun mietin ensimmäistä blogiani.
Ajatukseni oli todellakin kirjoittaa näiden sivujen teosta, eikä ylläolevasta. Kun laitoin Ailun joikua kuulumaan, veikin se minut aivan jonnekin toisaalle, pohjoiseen.
Tämä kotisivuprojenti on ollut huima matka omaan tarinaani. Se on ollut tavallaan elämän inventaario. Olen uudelleen jäsentänyt kokemiani traumoja ja iloja sekä analysoinut tunnekokemuksiani.
Mutta ilman Ville ystävääni ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta tällaiseen. Hän on istunut tietokoneen ääressä viikosta ja kuukaudesta toiseen. Meillä on ollut todella upea, yhteinen luova prosessi.
Kiitos Ville <3
Välillä olemme rummutelleet nuotion ääressä. Olemme nauraneet tosi paljon, tikahtumiseen asti, kuten vaihtoehtoisesta sivujeni avauksesta voitte nähdä . Välillä olemme myös itkeneet, sielua hoitavia, syviä eheytymisenkokemuksia. Meillä on ollut ihania melontareissuja tyynen veden maisemissa.
Sinä Ville ystäväni! Teit nämä Bonis Avibuksen sivut mahdolliseksi.
Nyt hanke on loppurutistusvaiheessa ja kohta on julkistamisen aika.
****
Olen paljon pohtinut näille sivuille tulevia tekstejä kirjoittaessani, että mitä uskallan tänne laittaa julkisesti nähtäväksi ja luettavaksi? Olen miettinyt, mikä palvelisi parhaitten juuri sitä kohderyhmää, jolle sivut olen tarkoittanut, työuupuneita ja masentuneita sekä heidän läheisiään ja mahdollisimman monia syystä toi toisesta kärsiviä ihmisiä.
Minua on mietityttänyt myös oman sodan toisen sukupolven kipeä tarinani avaaminen! Onko mitään järkeä avata tätä netissä?
Koen, että suomalaisten kollektiitivista, polvelta toiselle siirtyvää sotatraumaa olisi hyvä edes jotenkin purkaa vaikka sitten sanoittamalla ja kuvittamalla.
Toinen asia, mikä on pohdituttanut, on minun kirjoittamisen intohimo. Jaksaako kukaan ylipäätään lukea tällaista ja vielä kun hyperlinkkejäkin nämä sivut pursuilee…
Välillä on tullut mieleeni, että suurin osa sivuilleni eksyneitä varmaan lähtee samantien pois selkeämmille maisemille. Nämä sivuni saattavat olla osalle kuin hetteikköinen loputon tarinasuo, josta ei ota mitään selvää?
En tiedä? Heittäkää ihmiset minulle lukukokemuksia sähköpostiin, niin pääsen karttalehdelle näiden sivujen merkityksestä.
Ville on onneksi välillä heittänyt minulle pitkospuita, joilla olen päässyt syvimpien purojen yli.
Miksi sitten olen ylipäätään lähtenyt tähän kotisivuhankkeeseen?
Tärkein motiivini on ollut se, että jos näistä tarinoistani saisi apua psyykkistä tuskaa käsivät ihmiset ja heidän läheisensä.
Vertaisuuden, myötätunnon, toivon ja rakkauden välittäminen on haaveenani näillä sivuilla <3
****
Palaan vielä Ailuun…
Lintusinfonia päättyy joutsenten mahtavaan lähtöön ja joikuun…
Tämän kotisivun ”Bonis Avibus” tarkoittaa sananmukaisesti käännettynä ”Hyvillä Linnuilla”. Toivon lukijoille matkaa hyvien lintujen seurassa.
Kiitos sinulle Ailu Valosta, jonka toit tähän, välillä niin hämärään maailmaan.
Elämäsi tehtävästä ja merkityksestäsi löytyy koskettava, juuri sinun näköinen dokumentti.
Siellä lopussa sanot:
”Tunnen olevani soitin, jota elämä soittaa.
Jos elämä vielä muistaa minut ja yhtäkkiä haluaisi soittaa minua, tahtoisin olla se soitin ja soida niinkuin elämä haluaa… vielä tulevaisuudessakin <3.”
