Kvanttihyppy uuteen tietoisuuteen…

Loppuunpalamisprosesseissa on minulle tapahtunut merkillinen ”kvanttihyppy” kokonaan uudenlaiseen maailmankuvaan?

Olen pikkuhiljaa myös ymmärtänyt, etten olekaan yksin näiden oivallusteni kanssa. Monet ihmiset ovat alkaneet herätä tiedostamaan jotain paljon syvempää tämän näkyvän, materialistisuutta korostavan todellisuuden toiselta puolen. Paljon on niitä, jotka ovat kokoajan tienneet huomattavasti enemmän, kuin mitä ”normaalisti” ymmärrämme.

Elin aikoinaan, varsinkin kolmannessa työurassani, vauhdin sokaisemana. Luulin myös, että elämän onni on samaa, kuin talouskasvu ja materiaalinen yltäkylläisyys. Yhä enemmän tietoisuuteeni on levinnyt tunne, että tämän jatkuvan kasvun utopia ja vanhat rakenteet voivatkin alkaa kohta särkyä! Silloin tulee esiin, kuin piilosta, sydämenlämpöisten verkostojen merkitys.

Runoni ”Tarvitaan sydämiä” kirjoitin 2.5.2004 aamuyöllä suonlaidassa Pudasjärven kairassa. Olin menossa työmatkalle Kemijärvelle.

Sain yöpyä ystävieni mökillä ja laitoin kellon soimaan, että voisin nauttia kevätaamusta. Herätessä ympärilläni oli aivan ihana äänimaisema; kurkia, teeriä, jossain kaukana äänteli riekko ja vaimeana kuului hanhien rupattelu. Siellä syntyi tämä runoni.

”Tarvitaan sydämiä tämän mielipuolisuuden keskelle,

lämpimiä sydämiä.

 

Kaivataan niitä,

jotka uskaltavat sanoa ääneen:

Me olemme ihmisiä,

olemme niitä, joilla ovat tunteet,

sellaisia, jotka välillä ovat eksyksissä, uupuneita.

Niitä me olemme,

väsyneitä tähän jatkuvan kasvun tappavaan tautiin,

tähän kvartaalien kiihdytysajoon,

ihmisarvon euromuunnoksiin!

 

Tarvitaan sellaisia,

jotka hidastavat askeleita.

Pysähtyvät hukassa olevien lasten kohdalle,

koulussa kiusattujen,

aineita itseensä tunkevien nuorten,

työttömien tai työssään loppuunpalaneiden,

kaikkensa konkurseissa menettäneiden,

tuskaansa pullon avanneiden,

lähi- tai parisuhdeväkivallasta traumatisoituneiden,

ja yksinäisyyttään sairauksillaan valittavien vanhusten luokse.

 

Nyt tarvitaan ihmisiä,

joiden aivoihin ei vielä ole ehditty asentaa mikrosiruja,

joita ei vielä ole ehditty ohjelmoida tuottamaan lisää ja lisää ennusteita ylittäviä tilinpäätöksiä.

Onko täällä ketään,

joka aavistaa jonkin tässä loputtoman kasvun utopiassa olevan pahasti pielessä?

 

Tulkaa tämän aamuisen suon reunaan.

Istukaa vaikka tuohon tai tuohon, kannolle tai mättäälle.

Täällä elämä kulkee omia polkujaan.

Tulkaa katsomaan ja kuuntelemaan vuosituhansista tarinaa…”

Laita alla olevat Hallikaisen Laurin äänittämät luontoäänet kuulumaan.

Ensimmäisessa kuuluu kurkien ja toisessa teerien ääntä. Tämänkaltaisessa akustiikassa yllä oleva runo syntyi. Kun olet klikannut, niin sulje hetkeksi silmäsi. 

Viimeiset kahdeksan vuotta olen laajentanut aikaisemmasta tunteiden opiskelusta tutkimaan myös mm. tietoisuuteen, kuolenmanrajakokemuksiin (NDE), reinkarnaatiotutkimuksiin, energiaparantamiseen, valtaustilatyöskentelyyn, rinnakkaisiin todellisuuksiin ja alkuperäisheimojen viisauteen liittyviä asioita.

Olen saanut olla intiaaniheimovanhimpien opissa. Ne kokemukset ovat jättäneet minuun lähtemättömän jäljen. Yksi opettajistani on ollut Manitonquat.

Olen miettinyt, että onko loppuunpalaminen oikeastaan myönteinen askel sellaiseen heräämiseen, jolla voikin olla yhden ihmisen kokoinen merkitys, tämän sinivihreän planeettamme säilymisen kannalta?