Täällä sitä nyt ollaan, hengailemassa.
Ettäkö miksi?
Tiedätkö! Elämme tällä hetkellä aikoja, että tältä sivulta saamasi tieto, voi olla sinulle todella hyödyllistä! Ks. mukaan liittämäni artikkelin aineisto.
Omien ajatusten asemalta on jatkuvasti lähdössä junia Ukrainaan. Media ja some, eri kanavien kautta, toimivat aktiivisina junien matkaan lähettäjinä. Venäjän mielipuolinen, tsaarinaikaisen valloitushakuinen toiminta, on järkyttävää! Ja juuri tunteet ovat vahvin, junia vievä voima. Eikä ajatusjunia ole lähdössä vain Ukrainaan. Siellä höyryää vanhoja vetureita! On raiteita Siperiaan, erityisesti heillä, jotka traumatisoituivat viime sodassa tai sen jälkeisinä ydinsodanpelon vuosikymmeninä. Sota-aikana Siperian kauhu väijyi Suomen kansan päällä. Sinne Stalin käskystä junat oli varattu myös suomalaisille.
Tältä sivulta löydät helpotusta ajatusvaunujesi ahdistaviin hytteihin. Ei ole kauan siitä, kun tutkijat löysivät masennuksen salaisuuden. Eikä vaan sen syntymisen, vaan erityisesti siitä paranemisen viisauden. Se tieto tulee helpottamaan myös tässä sodanpelon maailmassa. Tutkimus uuden terapian tuloksista saa viheltämään.
”Waude! Siistiä! Onks toi oikeesti totta?” Kun luet eteenpäin, niin huomaat; ON SE TOTTA!
Alla olevat raiteet johtavat sinut tärkeän kirjan sivuille.
Kaivan repustani kirjan. Katsohan tätä! Selaile sitä alusta: ”Elä enemmän, mieti vähemmän”!
Tiedätkö! Siinä se on! Kirjassa on kiteytetty keskeinen asia depressiosta! On vaikeaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että aivan jokainen masentunut on takonut tietämättään ja ymmärtämättään ajatuksillaan rautatiekiskot kohti depressiota. Hän on myös valinnut sopivat ajatusjunayhteydet sinne. Jos aikoinaan olisi minulle joku tarjonnut tällaista näkemystä masennuksen todellisuudesta, ei hän kyllä olisi päässyt vähällä. Olisin pitänyt pitkän luennon, lapsuuden traumojen tuhoisasta vaikutuksesta, ravinnosta merkityksesta suoliston kautta, fyysisistä sairauksista, taloudellisista vaikeuksista jne, jne… siis ettäkö minäkin olisin oman tunnehelvettini rakentanut itse itselleni… EI PIDÄ PAIKKAANSA!!!
Mutta, mitä enemmän olen perehtynyt tähän, on nöyrästi tunnustettava alleviivauksella: Olen ollut väärässä! Ja miten uskomattoman suuri on ollut juuri sen tähden kärsimykseni saldo! Kohtuuttoman suuri, itselleni ja perheelleni! Elämässäni on ollut pitkään yksi motto: ”Pilkkiä ja / tai onkia kannattaa, vaikkei saiskaa!” Täällä metakognitiivisella merellä näytti nyt tarttuvan niin suuri kala, että se kyllä taitaa syödä kaikki entiset vuosikymmenten terapiauskomukseni makoisana alkupalana. Toisaalta kuvametaforalla voi myös hahmottaa elämässä tapahtuneita kamalia asioita, jotka uivat päivätietoisuuden alla olevassa alitajunnan traumameren virtauksissa. Varsinkin lapsuudessa kokemamme negatiiviset tapahtumat ovat raiteita pelkoihin. Sinne ajattelun junamme meitä vievät miljoona nolla. Itseä ei tarvitse syyttää. Olemme oppineet ja saaneet jo lapsuudessa tuskapassimme leimat. Nyt aikuisena on tullut aika päivittää saamamme tieto. On myös tullut aika olla armollisia itsellemme ja toisillemme. Ja ei todellakaan ole kysymys siitä, etteikö traumoja pitäisi tavalla tai varsinkin toisella käsitellä. KYSYMYS ON SIITÄ, JÄÄMMEKÖ ME VUOSIKSI JAUHAMAAN OMAA LAPSUUTTAMME! Metakognitiivinen ote on kerrassaan vapauttava!
”Elä enemmän, mieti vähemmän” kirjassa kerrotaan, mitä korvien välissä, ”PÄÄrautatieasemalla”, tapahtuu silloin, kun masennus pitää otteessaan. Silloin ollaan hyppäämässä sinne, aikaisemmin näkemäsi piikkilankakerän sisällä jatkuvasti hyppäämässä sellaisiin juniin, jotka pitävät masennusta yllä pyörittäen kokoajan päässään negatiivisia ajatusluuppeja! Eihän ihminen sitä tahallaan tee tietystikkään. Ajanoloon on kehittynyt haitallisia ajatusjunien raideleveyksiä ja suuntia. Mikäli minua tänään pyydettäisiin tekemään masennuksen hoidon hanke, sisältöön laittaisin uusia näkökulmia myös traumojen hoitoon. Yksi merkittävä osa olisi psykedeelit; MDMA ja taikasieniterapiat. Niillä substansseilla on saatu ihan uskomattomia paranemistuloksia. On harmillista, että niin monet edelleen joutuvat kärsimään, vaikka toimivia ratkaisuja on jo olemassa ja ne odottava käyttöönottoa, kun viralliset luvat vain järjestyisivät.
Jos siis tässä ajassa tekisin koulutushankkeen, olisi siellä keskeisenä työkaluna mukana metakognitiivinen terapia. Siitä ei ole epäilystäkään! On tärkeää tärkeää, että tämä uskomattoman hyvä ajattelun strategiatyökalu leviäisi Suomessa. Mielelläni näkisin sen ajan, että sitä löytyisi vaikkapa terveyskeskuksen psykiatristen hoitajien työkalupakista. Menetelmässä tarvitaan viikottaisia istuntoja 8-12. Voitko kuvitella, että näin lyhyessä ajassa masennus parani kokonaan suurimalta osalta tutkimusryhmässä. Tällä saataisiin myös valtava säästö. Mutta mutta ennenkaikkea ihmisten kärsimyksen helpottamisessa ja perheiden hyvinvoinnissa auttaisi se ja olisi samalla parasta masennuksen ennaltaehkäisyä. Jos tässä maassa löytyisi koululaitoksen päättäjiltä viisautta, niin he kehittäisivät asiantuntioiden kanssa lapsille ja nuorille sopivia metakogntiivisia silmälaseja omien mopojen tai ajatusjunien tunnistamiseen.
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että monilla on sotatilanteen täyttämiä huoliajatusjunia valmiina lähdössä Itärajan suuntaan. Olen itse joutunut minimoimaan median seuraamista, sillä lapsuuden sotatraumatulivuoren ytimessä näyttää olevan heräilemisen merkkejä!
Linkitän tähän sinulle Karen Vedelin kirjoittaman poikkeuksellisen selkeän ja tärkeän artikkelin metakognitiivisesta terapiasta Kuntoplussasta (5 / 2020 ). Olen sirotellut jutun pitkin tätä sivustoa, joten mikäli et halua lukea osuuksiani, niin hyppää alla olevasta linkistä artikkeliin.
Omissa pohdinnoissani on vinkkejä, jotka toivon rantautuvan koko terveydenhuoltoomme ja koulujärjestelmään. Se toisi ennennäkemättömän suuren avun masennuksesta kärsiville. Se olisi myös ennaltaehkäisyä, josta tulevat sukupolvet kiittäisivät.
Mikäli siis haluat tutustua pelkästään artikkeliin, ilman minun tarinoita, niin täältä löydät jutun helposti.
Ks. Metakognitiivisesta terapiasta Kuntoplussan artikkeli..
Rautatieasema metaforana, joka kirjassakin on, synnyttää merkittäviä oivalluksia. Juuri sen tähden toin sinut tänne, vaikka paikka on aivan jotain muuta, kuin sen nuotion ääressä istuminen.
Kun tutustuin tähän metakognitiiviseen metodiin, tulin yhä selvemmin tietoiseksi ajattelustani. Olin innoissani! Tein havaintoja meditoidessani, millaisia junia edestäni lähtee ja aistin tunteistani, minne ne aikoisivat minut viedä.
Välillä hymyilytti, kun tajusin, että jovain on vilkasliikenteinen tämä minun ”Päärautatieasema”. Eteeni ilmestyi jos minnekin meneviä ja tulevia junia ovet selällään mukaansa kutsuvina! Sitten kesken meditointia huomasin, että yhtäkkiä olinkin jossain ajatusjunassa. Tunsin jopa liikkeelle lähdön nykäisyn. Ei muuta kuin kiireen vilkkaan hyppäsin takaisin asemalle meditoimaan, ennen ovien sulkeutumista. Hetken perästä jälleen heräsin lähteneeni, tällä kertaa kohti Peräseinäjokea. Onneksi ehdin hypätä Pasilassa ja lähijunalla takaisin meditointiasemalle.
Kun minulla on se vahva, isän kautta tullut sotatraumahöyryveturi, koen tuttua vetoa sellaisiin ajatusjuniin, joiden kylkeen on kirjoitettu isolla; VENÄJÄ, SOTA, UKRAINA, EUROOPPA, NATO! Ja kokemusta on, että niillä junilla pääsee mielen rintamalinjoille juoksuhautoihin asti. Sen olen nyt viikon aikana huomannut, että jos käyttää aikansa tiiviisti uutisten seuraamiseen, niiden ajatusjunien vaunujen ovet vain suurenevat suurenemistaan. Kun alkaa nostaa huolten matkalaukkuja juniin, ei ole ihme, jos ahdistaa!
Kerran testasin puolitoista vuotta, miltä tuntuu elää vailla uutisia. En lukenut tai seurannut sinä aikana yhtään sitä, mitä tapahtuu mediassa, en uutisen uutista.
Loppupuolella kokeiluani istuin yhden ystäväni kanssa aterioimassa ja hän kysyi, että mitä mieltä olen siitä Vanhasen lautakasasta? ”Anteeksi siis mistä? Liittyvätkö Vanhanen ja lautakasa jollain tavalla yhteen”, kysyin? Ystäväni ihmetteli sitä, ettenkö tiedä asiasta? Sitä on kuulema jauhettu mediassa jo pitkän aikaa! Kysyin, että olenko menettänyt jotain, kun en tiedä? Ystäväni alkoi nauraa makeasti sanoen: ”No et todellakaan…”
Mutta mitä tehdä nyt sitten tämän sodan uutisoinnin kanssa? Taisteluihin vievien ajatusjunien vetovoima on valtava! Osa ihmisistä kertoo, että uutisten seuraamiseen on tullut kuin pakkomielle. Miten voisi auttaa ukrainalaisia, jos itse ahdistuu toimintakyvyttömäksi panssareiden jyristessä ylitse?
En tiedä, mikä olisi parasta? Jos voisin ja siihen minulle olisi taloudellista mahdollisuutta, auttaisin… Koen, että tärkeintä ehkä on nyt se, etten hyppää huolijuniin, vaan lähetän rakkauden ajatuksia kärsiville ja pyydän korkeampia Voimia heille avuksi
Ja ajatusjunissa löytyy vaikka minkälaisia. Monet on nopeita. Onneksi hitaampiakin on lähdössä ja niistä on helpompi hypätä pois.
Suurin osa lähtevistä junista saattaa olla tuttuja tältäpäivältä, eiliseltä, toissapäivältä, viime viikolta tai sitten edelliseltä kuukaudelta, vuodelta. Usein ihmisillä on taipus hypätä tuttuihin juniin.
Osa on hyvin vanhoja ajatuksia.
Mielen tehtävä on kokoajan heittää kehiin satunnaisia ajatuksia loputtoman virtana. Se on mielen tärkeä kokopäivä duuni. Ehkä juuri sillä tavalla olemme tajuissamme. Sitä ajatusten virtaa ei voi hallita, eikä niistä tarvitse päästä eroon. Se ei edes ole mahdollista. Oleellista masennuksen kannalta on se, miten päässä pyöriviä ajatuksiaan käsittelee! Niitä prosesseja voi hallita! Se oivallus oli itselleni käänteentekevä! Hyvänen aika sentään, kun on tullut niin useasti hypättyä jos sitten mihinkin luotijunaan. Ja ollaan muuten ajettu lujaa seinään ja tietysti nimensä mukaisesti Seinäjoella, ahdistavien ajatusten pääteasemalla. (Ps. Seinäjoki paikkakuntana on ihan ok). Mutta miten on mahdollista, että voisi vaikuttaa ajatteluprosesseihin? Tässä on jotain peräti tuttua?
Aikoinaan yritin kääntää ajatuksia erilaiselle myönteisille raiteille, mutta niin vain usein tunteiden liikkeelle lähettämä perusjuna porhaltasi suoraan eteenpäin. Monesti tein siten, että junassa yritin etsiä uutta istumapaikkaa. Tosi harvoin kyllä masentuneena pääsi ykkösluokkaan. Usein en löytänyt kuin vain yhä enemmän ahdistusta synnyttäviä ajatusvaunuja varikolle pysähtyneenä.
Mikäli et ole jonkun ajatusjunan kyydissä nyt, vaan hengailet asemallasi, kannattaa opetella tunnistamaan jo ennakolta omat, huonoihin fibapääteasemiin vievät junansa. Kohti hyvinvointia lähteviin kannattaa tietysti hypätä.
Yksi juna, jonka kyytiin olen jopa päivittäin hypännyt, on kiitollisuusjuna. Tänä vuonna tulee täyteen kolmetoista vuotta, kun olen matkustanut tämän vaunussa. Vaikka aluksi harjoitus tuntuikin jotenkin teennäiseltä lällärikamalta, niin se kyllä on lisännyt niin paljon hyvinvointia, että suosittelen hyppäämään siihen kiitollisuus junaan jo tänään. Et tule katumaan. Oon tehnyt tietoisen valinnan junasta ja kävellessäni joka askeleella toistan tavuja… kii…tos…kii…tos…kii…tos…kii…tos…kii…tos.
Usein kiitän myös askeleilla läheisiä, rakkaitani ja ystäviä
Käyn kiittäen mielessäni myös läpi ihmisiä, joiden kanssa on elämässä ollut elämän varrella haasteita
Kiitollisuus mahdollistaa myös anteeksiannon.
Kävelymatkan pituudesta riippuen tätä mantraa tulee reissulla hoettua satoja kertoja. Kerran yksi kysyi, että mitä järkeä nyt tuollaisessa on? Muistaakseni vastasin, etten oikein tiedä, onko tässä nyt sitten mitään järkeä, mutta kiitollisuuskävelystä kyllä tulee niin ihanan hyvä olo. Ei tartte miettiä ja pyörittää kaiken maailman murheita päässäni. On ihanaa liittää kiitollisuuskävelyihin paljon rakkautta ja ”nähdä”, miten se leviää maailmankaikkeuteen.
Mutta mennään takaisin siihen artikkeliin.
Nyt, kun olen perehtynyt metakognitiiviseen terapiaan, on niin ihanaa, että vihdoinkin uudenlainen, toivoa antava vaaleanvihreä nousee kohti valoa.
Olen muistellut, että mikä tai kuka olikaan sellainen henkilö, joka opetti jotain ja ei itse toiminut opetustensa mukaisesti. Tässä aivan lähellä on yksi sellainen, nahkojeni sisällä. Tein vuosina 2000-2010 työhyvinvointikoulutuksia ympäri Suomea. Näytin nämä kalvot tuhansille ihmisille. Ai niin… nyt muistan. Sellainen on suutari.
Tällaisia alla olevia kalvoja näytin. Olitko silloin mukana ja onko nämä sinulle tuttuja? Muistako näitä opetuksiani, jotka olin poiminut Lyhytterapia-instituutin kustantamasta Edna B. Foan ja Reid Wilsonin kirjasta: ”KERRASTA POIKKI, vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista.
On ollut ilo löytää omat vanhat, hyvin palvelleet kenkänsä. Ei tullut mieleen, että näilläkin vois hengailla asemalla, hyppäämättä jokaiseen junaan. Kenkäkuvan alla vielä pari hyvää asema- ja junateemaan liittyvää biisiä
