Aloin kirjoittaa runoja lähes kolmekymmentä vuotta sitten.
Se oli kevät, kun istuin lasten kirurgisella osastolla. Annoin ajatusteni ja tunteitteni virrata punakantiseen vihkooni. Silloin lähtivät sanat liikkeelle, kuin joen jäät keväällä, valtavalla voimalla. Joskus kirjoitin umpijäisenä jumeitiloissa, mutta usein tekstiä tuli voimakkaissa tunnekuohuissa... itkin, kirjoitin, itkin ja kirjoitin samalla kertaa molempia.
Jäätävän massiivinen emootioiden pato aukesi sisältäni. En voinut kuvitella, mitä kaikkea tuntematonta ja ilmaisematonta tunnetta olinkaan kantanut lapsuudestani asti mukanani! Jo vuodessa virtasi yli kaksituhatta runoa. Arvioin, että olen tähän mennessä (2017) sanoittanut jo kahdeksantoistatuhatta runoa.
Runojen teemat vaihtelevat tunteiden syvimmistä syövereistä kepeisiin ja hengittäviin aiheisiin, huumorilla höystettyihin "läppärunoihin".
Luontorunous on yksi teemoistani. Viime vuosina olen kirjoittanut myös postmaterialistisesta maailmankuvasta kumpuavasta tietoisuudestani. Tekstiä on virrannut läsnäolon parantavasta voimasta ja sekä tämän näkyvän, että näkymättömien rinnakkaisten todellisuuksien rakenteesta. Osa teksteistä on tullut "kaukaa" päivätietoisuuden rajan takaa, syvältä alitajunnasta, korkeammalta minältä ylitajunnasta, sielusta asti, millä sanoilla lähdettä nyt sitten kuvaakaan...
Kirjallinen ilmaisu on ollut ehdottomasti itselleni tärkein "tunnetyökalupakkini" monista instrumenteista!
Sen avulla olen jäänyt henkiin!
Kiitos sanoille..., kiitos, kiitos, kiitos <3
Tässä kolmenkymmenen vuoden takaista tekstiä
<spanPäiväkirjassani:
Rajalla,
reunaa en halua ylittää...
Kuljettava kuoleman kanssa rinnan."
****
Päiväkirjassani:
"Ettäkö voisinkin eheytyä,
kasvaa minuksi.
Läpi ahdistuksen,
lukemattomien tuskanlukkojen.
Ihanko totta !
Jäisikö masennus polkuni varrelle kyynelten monumentiksi.
Olisiko se ollutkin kipeän kasvun vaihe,
minuksi tulemisen kohta ?"