Tänä aamuna otin käteeni kirjan.
Sen tekijä, sanojen luoja, Ihminen,
elämänsä kokija,
oli antanut kirjalle nimen:

”Rakastan, siis olen”.

Mitähän varten minä olen olemassa?

Elämää, niin pitkään, kuin vain muistan,
suorittanut.

Tehnyt hengissä selviytymisen pakkoliikkeitä,
aistinut tarkkaakin tarkemmin, mikä toiselle hyväksi,
miten voisin sopeuttaa oman elämäni kontekstiin sopivaksi,
ettei kukaan löisi, ei potkisi henkisiä seiniäni, hylkäisi minua,
ettei jättäisi yksinäisyyteeni oman elämäni orpolasta.

”Rakastan, siis olen”

Kirjoittaja kertoi, miten heille eräällä kurssilla oli vanha,
jo yhdeksääkymmentä lähestyvä nainen sanonut:

”Ei koskaan tule sellaista hetkeä, jolloin olemme valmiita.
Parasta, mitä ihminen voi elämässään tehdä, on löytää se,
mikä on hänelle kaikkein luontaisinta ja jakaa se maailmalle.”

”Rakastan, siis olen”

Mikä on minulle kaikkein luontaisinta?

Lukeminen?
Kirjoittaminen?
Ruoan laitto?
Tuvan uunin lämmittäminen?
Omien lasteni kanssa tarinointi?
Lastenlasten mukana puuhastelu?
Hiljaa yksinään sivustavedettävällä selällään makoilu?
Yhdessäolon hetket rakkaansa kanssa?
Metsässä vaeltaminen?
Lintujen seuraaminen?
Yrtit ja sienet?
Melominen?

Monet näistä minulle niin tärkeitä, sydäntäni lähellä.

Mutta mikä minulle kaikkein luontaisinta…?

Mikä saa sydämeni laulamaan?

Olla olemassa yhdessä ihmisen tai ihmisten kanssa <3

Antaa ilon ja surun virrata…
Uskaltaa eletyllä elämällä kastella luovuuden kukkia kohtaamisen puutarhassa.
Tuntea niin paljon turvallisuutta, että voi olla kokonainen ihminen,
tuntevana, mitätahansa ajattelevana, epäilevänä tai tarkasti tietävänä,
ilman pelkoa, ilman häpeää, vailla syyllisyyttä, vailla kaiken varmistamista.

Mutta mikä minulle kaikkein luontaisinta…?

Ihmiset.

Läsnäolo.

Tunteet:

Suru.
Kyyneleet.
Iloinen tarinointi.
Vuorilla kaikuva nauru.

Kaikkien tunteiden ihana sekamelska,
hulluttelu, kipeissä asioissa vakavoituminen,
hiljaa kärsimyksen rinnalla eläminen,
oman rajallisuuden ja rajattomuuden taivaalle ulottuva raikuva nauru.

Myötätunto …Rakkaus <3

Muistan sen elämäni tärkeimmän matkan.

Olimme tulleet molemmat eurottomuuden autiomaasta.
Kysymyksiä mieli tulvillaan ja niin lähellä tämän näkyvän hajoamista.

Ensimmäisenä iltana vaelsimme paikkaan,
jossa musta basaltti ja tyrskyvä meri syleilivät toinen toisiaan.

Kun on tarpeeksi kauan elänyt oman sanoittamattoman avaruutensa kierotähtenä,
pyörinyt ympäri pimeää ainettaan,
lähenee valottoman nopeudella kohti murtumapistettään.

Jos Sinut nähdään vain aurinkosi sammuneena, mustana kääpiönä.
Jos se tärkein, mitä synnyit tänne tuomaan, määritetäänkin pahaksi,
astuu epätoivosi saarekkeista esiin musta jättiläinen,
mielesi valottamaton kuva.

Et tunne sitä, mutta se tuntee Sinut ja hyvin!

Juuri niissä kohdissa,
kun uskosi rakkauden linnunradan kirkkaisiin kiintotähtiin alkaa loppua,
elämäsi jauhautuu pölyäväksi hiekaksi.

Silloin on vaarana unohtaa aarre, jota jättiläinen vartio ja nuijii jokaisen pyramideilla tyhjää
kaivavan.

Ja tulee elettäväksi hetki, jolloin kukaan ei tunne ketään ja kaikki vain suorittavat eläen toistensa
ohi kuolemansa kuvia.

Ihminen toistaa päivästä yöhön oppimiaan runnoen kaiken elämättömän huonekaluiksi, joita
siirrellään terapiasta toiseen…

Mutta tiedä se!

Jossain vaiheessa etsimistä tulee kohta,
jossa aika menettää merkityksensä.
Kuvat valuvat pitkin olohuoneen tarkkaan maalattuja seiniä.

Silloin on tullut aika pakata mielensä reppuun,
heittää painosta keventynyt kipeään selkäänsä, vetää syvään kahlatut jalkaansa.

Vaella vuotesi itseäsi katsellen ja hengitä lävitsesi todellista olemustasi.

Vähitellen muotosi alkaa sulaa, muuttuu sielusi heijastamaksi,
kuvaksi kaikkien vääristyneiden, Sinusta pienennettyjen kuvien päälle.

Siellä syvällä sisimmässäsi,
Sinun sydämessäsi,
asuu rakkautesi.

Vaali sitä, pidä hellästi, niinkuin kädelläsi kerran kannoit…

Sen aistivat ihmiset,
juuri he,
joita varten Sinä tulit tänne galaksin seitsemänteen huoneeseen.

He tervehtivät Sinua ilolla, sillä olet palannut takaisin…

”Rakastan, siis olen”.