Oppisinko vihdoinkin vuosikymmenten juoksun jälkeen hidastamaan?

Uskaltaisinko pysähtyä itseni kohdalle,

istua viereeni,

kuunnella hiljaa?

Pois olen ollut minuudesta,

kaukana suorittamassa elämää,

tavoittamattomissa

Tuska syntyy siitä,

ettei ole yhteyttä sieluunsa.

Shamaani oli heimossa ihminen,

jonka tehtävä oli hakea,

kutsua mieleltään särkyneen sielu takaisin kehoon.

Ja kaikki nuotion piirissä ottivat iloiten vastaan palaavan.

Pitkä on ollut minun matkani etsiä,

välillä niin toivottaman tuskallinen ja uuvuttava!

Hakenut olen,

pakon ajamana käynyt kirja kirjalta läpi,

etsinyt,

että löytyiskö täältä jälkiäni, voisinko näiden sanojen kautta tietää jotain?

Elämäni pituinen kahlaaminen väsyttää ja nyt istun menneen rannalla.

Pitkä on ollut matka etsiä sieluani,

jo varhain pois muuttanutta.

Kuka olisi hän,

joka opettaisi sanat,

hän, joka säveltäisi sielun takaisin kutsumiseen laulun.

sellaisen,

jossa soisi rakkaus,

jossa kuulisi lempeän tuulen,

jossa aistisi aamun ensimmäisen linnun?

Kun on kerran särkynyt pahasti,

ei voi luottaa keneenkään,

missään,

milloinkaan.

On vain kärsittävä päiviä…, viikkoja…, kuukausia…, vuosia…, kymmeniä…

Sielu kuuntelee hiljaa kaukana olevaa,

kuuntelee sitä, johon se muutti tänne tultuaan,

johon se asettui asumaan.

Kun on kerran särkynyt pahasti,

muuttaa sielu ihon lävitse toisaalle.

Sieltä se seuraa,

katsoo itkien, mitä keholle tapahtuu, suree sitä.

Jossain sielu odottaa,

ja kuuntelee, milloin muutokset ovat tapahtuneet,

milloin tulojuhlat on valmistettu.

Paljon pitää kuoria särkyä,

paljon haavoja tulla ja vuotaa,

ennen kuin nöyryys löytää sanat kutsua sielun takaisin minuuteen.

Ihmisen heikkoutta vasten piirtyy sielun väkevyys ja voima.

Yhteys itseensä on kaikkien läsnäoloa.

Sinut nähdään kehosi kautta,

siis kun katsot minua,

näet Ukoksi kutsutun entisen Paavon.

Kun tarinoit kanssani,

saat tuntumaa minuudestani sanojen viesteinä,

mutta silloin,

kun päästät itsesi irti kehosi kahleista,

silloin voit kuulla sieluni laulun…