Tammikuisen hiljainen saari.
Tuuli nietostanut lunta,
tuonut selän yli tullessaan.
Kuutamoinen pakkanen kyselee puilta ikää,
availee oksien kohmettuneita käsiä
ja rantoja pitkin tekee yksinäinen kettu janaa.
Hiljaisuuden halkaisee railo,
paukahtaa yli järven
ja taas hiljenee selkä,
äänettömyys ottaa vastaan aamunkajon.
Punainen kerä muuttaa väriään keltaiseen,
rannan kuusikoissa havu lämpenee
ja päivisin nuoskaa.
Asettunut vanhaan telkänpönttöön,
tuo öinen puputtaja
ja hämärässä kuuluu kauas: ”pup, pup, pup, pup,pup…”
Luultiin ennen, arvailtiin äänestä,
mutta mitä sanookaan hangella jänis?
Pelästyen hyppää sivulle
kuuntelee,
sitten rauhoittuu järsimään kuorta.
Ei kysele pakkanen enää ikää,
ei tarinoi huuruinen.
Kuusikon kirkas tiuku,
on sillä nyt asiaa rannan puille; ”tjyyy, tjyyy, tjyyyyy, tjyyyyyy…”
Ovat olleet haavat pitkään paikoillaan, lepät tulleet vasta myöhemmin
ja ne kullankeltaiset mäntyjen kyljet,
ties kuinka kauan antaneet turvaa
ja aina ottaneet vieraansa vastaan, kantaneet varovasti.
Jo tummuu selkä, antaa kuitenkin vielä kulkea pyydöille.
Niin on lahjoittanut ylitse talven aarteistaan,
jakanut viljaansa.
Helisee rannat, kuin urkupillit uivat jäiset
ja somasti, kuuletko, tunnetko sävelen.
Pitkään, viikkoja nokassaan kantanut tuo mainio harmaatakki,
oksa kerrallaan kyhännyt rakkaimmalleen
ja aamuisin, ennen lentoaan, riemuinnut kaikille onnestaan,
koko metsä raikunut
ja ah, miten kaunista, kuunnelkaa: ”kraaaak, kraaaaaak, kraaaaak, kraaaak…”
ja metsä raikunut onnestaan.
Naapurissa, siinä aivan lähellä, tuskin kolmen heiton päässä,
paikka.
Kuka lienee ensin valinnut, kuka olikaan se lyyrainen,
joka tuli ja kertoi:
on saari tää taistelon, tulkoot vain, ken uskaltaa;
”thsiuuuu, thsiuuuuu…”
Ja mitkä mittelöt…
Päivien kierto,
välkkyvät vedet,
illan rauha ja kaukana nuottaveneiden tasaiset äänet.
Yö on parasta täällä, kesäyö.
Oletko koskaan kokenut,
istunut selän puolella ja vain ollut.
Lisännyt välillä puita rannan nuotioon, istunut ja vain ollut.
Kai muistat, miten illalla lopetti rastas laulunsa
ja kun yö koitti, alkoi vedenkuninkaitten sinfonia;
”Kuiiikka, kuuuuiiiiikka…”
ja vastasivat kallioiset saaret
kuiiikka, kuuuuiiiiikka…
Aamun sarastaessa, vielä hämärässä,
heräsi punarinta,
helkytti tiukuaan,
peippo ja monet muut,
koko metsänväki alkoi soittaa.
Silloin se kuului,
kesä lauloi,
tuolta ja tuolta,
saartenkin takaa; ”kukuuu, kukuuu, kukuuuu, kukuuuu, kukuuuu…”
Yö, sammal, tyyni vesi ja aamuiset äänet, tuoksut,
oletkos kokenut…parasta täällä.
