Tammikuisen hiljainen saari.

Tuuli nietostanut lunta,

tuonut selän yli tullessaan.

Kuutamoinen pakkanen kyselee puilta ikää,

availee oksien kohmettuneita käsiä

ja rantoja pitkin tekee yksinäinen kettu janaa.

Hiljaisuuden halkaisee railo,

paukahtaa yli järven

ja taas hiljenee selkä,

äänettömyys ottaa vastaan aamunkajon.

Punainen kerä muuttaa väriään keltaiseen,

rannan kuusikoissa havu lämpenee

ja päivisin nuoskaa.

Asettunut vanhaan telkänpönttöön,

tuo öinen puputtaja

ja hämärässä kuuluu kauas: "pup, pup, pup, pup,pup..."

Luultiin ennen, arvailtiin äänestä,

mutta mitä sanookaan hangella jänis?

Pelästyen hyppää sivulle

kuuntelee,

sitten rauhoittuu järsimään kuorta.

Ei kysele pakkanen enää ikää,

ei tarinoi huuruinen.

Kuusikon kirkas tiuku,

on sillä nyt asiaa rannan puille; "tjyyy, tjyyy, tjyyyyy, tjyyyyyy..."

Ovat olleet haavat pitkään paikoillaan, lepät tulleet vasta myöhemmin

ja ne kullankeltaiset mäntyjen kyljet,

ties kuinka kauan antaneet turvaa

ja aina ottaneet vieraansa vastaan, kantaneet varovasti.

Jo tummuu selkä, antaa kuitenkin vielä kulkea pyydöille.

Niin on lahjoittanut ylitse talven aarteistaan,

jakanut viljaansa.

Helisee rannat, kuin urkupillit uivat jäiset

ja somasti, kuuletko, tunnetko sävelen.

Pitkään, viikkoja nokassaan kantanut tuo mainio harmaatakki,

oksa kerrallaan kyhännyt rakkaimmalleen

ja aamuisin, ennen lentoaan, riemuinnut kaikille onnestaan,

koko metsä raikunut

ja ah, miten kaunista, kuunnelkaa: "kraaaak, kraaaaaak, kraaaaak, kraaaak..."

ja metsä raikunut onnestaan.

Naapurissa, siinä aivan lähellä, tuskin kolmen heiton päässä,

paikka.

Kuka lienee ensin valinnut, kuka olikaan se lyyrainen,

joka tuli ja kertoi:

on saari tää taistelon, tulkoot vain, ken uskaltaa;

"thsiuuuu, thsiuuuuu..."

Ja mitkä mittelöt...

Päivien kierto,

välkkyvät vedet,

illan rauha ja kaukana nuottaveneiden tasaiset äänet.

Yö on parasta täällä, kesäyö.

Oletko koskaan kokenut,

istunut selän puolella ja vain ollut.

Lisännyt välillä puita rannan nuotioon, istunut ja vain ollut.

Kai muistat, miten illalla lopetti rastas laulunsa

ja kun yö koitti, alkoi vedenkuninkaitten sinfonia;

"Kuiiikka, kuuuuiiiiikka..."

ja vastasivat kallioiset saaret

kuiiikka, kuuuuiiiiikka...

Aamun sarastaessa, vielä hämärässä,

heräsi  punarinta,

helkytti tiukuaan,

peippo ja monet muut,

koko metsänväki alkoi soittaa.

Silloin se kuului,

kesä lauloi,

tuolta ja tuolta,

saartenkin takaa; "kukuuu, kukuuu, kukuuuu, kukuuuu, kukuuuu..."

Yö, sammal, tyyni vesi ja aamuiset äänet, tuoksut,

oletkos kokenut...parasta täällä.