Tässä alla kuvaan ”intiaanipiirien” merkitystä tulevassa romaanissani. Toinen romaanin päähenkilöistä, Valde, avaa Matille piirissä jakamisen käytäntöjä ja vaikutuksia.
”-Kiitos Valde! Tuon viimeisen lauseesi toivoisin saavani kirjottaa ylös. Se auttaa ymmärtämään sitä prosessia, mitä minulle taitaa tapahtua lähitulevaisuudessa. Odotako, hetken, niin näppäilen sen kännykkääni. Miten se menikään?
-”Ihmisen maailmankuvan muuttuessa transformoituu väistämättä myös se konteksti, jossa hän viettänyt aikaansa.” toistaa Valde ja jatkaa. Tämä on sosiaalisessa evoluutioossa aivan keskeistä. Sen ytimessä alunperin on ollut henkiinjäämiseen liittyvä leimautumistarve.
Metsästäjäkeräilijä kulttuurissa heimo antoi aina parempaa suojaa, kuin yksin viidakossa kulkiessa. Iso kysymys, erityisesti tässä polarisoituneessa ajassa on se, millainen konteksti tukisi parhaimmalla tavalla meidän omaa tietoisuuden laajenemista? Intiaanipiirien vuorovaikutuksessa, joissa olen lukemattomia kertoja ollut mukana, aivan oleellista on heimon tunneperäinen, ikiaikaiseen viisauteen, myötätuntoon ja rakkauteen pohjautuva läsnäolo. Siellä on vahvaa traumatietoisuutta ja piirissä voi kohdata omaa rikkinäisyyttään. Sellainen prosessi mahdollistaa kasvua korjaavina kokemuksina.
Olen saanut oppia alkuperäisheimojen vanhimpien viisautta. Näissä intiaanipiireissä puusta tai luusta tai muusta veistetty puhesauva siirtyy, kuin taianomaisena esineenä, piirissä istuvalta ihmiseltä toiselle. Jokaisella on käytettävissään saman pituinen aika. Heimopiirissä on ainutlaatuista se, että siellä saa omalla vuorolla puhua tai olla hiljaa. Erään kerran koin valtavan voimakkaan tunteiden hyökyaallon. Minulla oli silloin niin vaikea elämäntilanne, etten pystynyt sanoittamaan sitä mitenkään. Oman vuoroni aikana olin vain hiljaa. Sain olla mykkänä vapaasti ongelmani kanssa, minut täydellisesti hyväksyvässä piirissä. Siinä hetkessä koin erityisen vahvana rakastavan myötätuntoisen lämmön. On syvästi eheyttävää saada kosketus omiin haavoihinsa turvallisen läsnäolon ympäröimänä. Ihminen paranee, kun saa itsessään hauraana tuntea toisten, piirissä istuvien antavan tilaa, olevan siinä hetkessä sydämellään läsnä ja kuuntelevan sisäistä, sanatontakin kohinaa. He ovat ilmeiden, eleiden ja kyynelten kautta kaikupohjana omille tunteille. Kun hiljaisuuden kätkemälle tarinalle on annettu ryhmässä tilaa, olen tuntenut, miten äänetön levottomuuteni otetaan hellästi ja hienotunteisesti vastaan. Kyyneleet sanoja vailla, tuntuvat olevan kaikista vahvimpia, sielusta asti tulevia. Niiden syvältä kumpuava voima saattaa myös sulattaa toisten piirissä istuvien omia tunnelukkoja. Kokemus on myös kauniilla tavalla, tuoksuöljyllä voidellut sanaisten arkkujen ruostuneita saranoita.
-Piirissä on kultaiset säännöt, jatkaa Valde. Siellä siis kiertää mainitsemani puhesauva. Sen tullessa kohdalle, puhutaan vain ja ainoastaan omista asioista, tunteista ja kokemuksista. Kukaan ei saa keskeyttää ihmistä hänen pitäessään sauvaa, puhuessaan tai istuessaan sauva kädessä hiljaa. Kenelläkään ei myöskään ole lupaa linkittyä ihmisen tarinaan myöhemmin, ilman hänen suostumistaan. Tästähän me myös aikaisemmin matkalla jo juttelimmekin. Piirissä kerrotuista muiden tarinoista ei puhuta kenellekään ulkopuoliselle. Luottamus on ehdoton! Jos joku antaa luvan kertoa, tilanne on silloin toinen. Se, mistä itsensä ja tunteittensa löytämisen voima syntyy ja moninkertaistuu, on, kun ihmiset vihdoinkin voivat tulla ryhmässä näkyviksi ja heitä aidosti kuunnellaan siinä kohdassa, kun he raottavat sisikuntaansa. Kun sanoittaa elämänsä pituista haavaansa, kun kertoo heimossa siitä rakkaudesta, jota vaille jäi lapsena ja jota olisi niin kipeästi tarvinnut kasvaakseen tasapainoiseksi ihmiseksi, avaa sellainen kaikki, tunteita vaientavan kulttuurin rakentamat padot. Niissä hetkissä ei piirissä ole kuivaa silmää. Intiaanipiirissä ihmiset eivät vain puhu tunteistaan, vihasta, satutetuksi tulemisistaan, suruista, iloista, onnestaan, vaan ennen kaikkea he reaaliajassa kokevat näitä tunteita, usein kaipauksen tai ilon kyyneleet silmissä. Piirissä heimosta huokuva läsnäolo ja rakkaus ovat häkellyttävän hoitavia. Kenekään ei tarvitse pelätä tulevansa arvostelluksi. Niissä kohtaamisissa elämänpituisen häpeän vankila avautuu. Turvantunne mahdollistaa paluun pieneksi, hukassa olevaksi, pelkääväksi lapseksi. Heimo ympärillä on se sylinlämpö, jossa on mahdollista tunteiden kotelosta kuoriutua kaunis, kirkkaita värejä loistava perhonen, juuri sellainen minuus, joka piilossa on odottanut aikaansa, lopettaa Valde.
-Kiitos, että kerroit minulle. Onko tällaista todellisuutta jossain oikeasti olemassa, kysyn?
