
Tämän alla olevan runon ”Isäni… minun rakas isäni”, kirjoitin 1.2.2019. Kantaesitin sen Syrjälän Teemun vetämällä Miesten viikonlopulla Joutsassa 9.2.2019.
Ja nyt toukokuussa 2022, Suomen tehtyä päätöksensä Natoon liittymisestä, on tämä runoni hätkähdyttävän ajankohtainen!
Klikkaan musiikki ensin soimaan ja heti sen jälkeen runo. Saat kuunnella minuutin verran musiikkia ja halutessasi katsoa Youtube videon maisemia. Sitten kannattaa sulkea silmät, kun ääneni alkaa kuulua.
Se oli lokakuun alku, kolmekymmentä yhdeksän. Liikekannallepano. Olit pellolla, kun toivat kutsun. Jätit kuokan siihen metsän reunaan, pakkasit repun, lämmintä mukaan, eväät ja lähdit. Kokonainen pieni kansakunta varautui pahimpaan. Marraskuun kolmaskymmenes alkoi tykkien jyly ja Helsinkia pommitettiin ilman sodanjulistusta. Joulukuussa se sitten tapahtui. Joukkueesi lopen väsyneenä, yötäpäivää taistelleena. Silloin sinuun osui, isäni, minun rakas isäni. Ruhtinaanmäelle ampuivat kranaattikeskityksen ja sirpale se oli, joka veti päähäsi syvän uurteen! Haava muutti tarinasi, se muutti minunkin tarinani, sinulla elämäsi pituinen kivun helvetti. Minulla lähes elämäni pituinen ahdistuksen ja kauhun helvetti. Mutta sen minä sinusta aistin: Et tahtonut kellekkään pahaa. Sinä se olit isäni, joka oman rikkinäisyytesi lävitse halusit rakastaa… Mutta kun ne vaan tulivat, lupaa kysymättä, sinuun sodasta asumaan jääneet viholliset, ne ampuivat kovilla, hyökkäsivät unestasi kotiimme ja keittiö, olo- ja makuuhuone muuttuivat taistelutantereiksi. Ja sinä kiroten hakkasit nyrkeilläsi seiniä ja hyökkäsit ikkunoiden lävitse. Välillä et meitä pieniäsi tuntenut, ja minun äitini, vaimosi, näkyi sinulle lottana, rintaman naisena. Kerrankin äitini oli sinua tuskissasi keinutuolissa aamuyölle tuudittanut ja kun sotapainajaisesta olit herännyt, otit minut synnyttäneen äitiseni syliisi, kuiskasit ”Sinäkö se olet rakas.” Täällä vain ollut lotta ja ryssän lapsia, mutta vaikka ne on vihollisen, en tahdo heille pahaan… Isäni, minun rakas isäni. Siinä me kaikki kolme, sinun omaa lastasi sotasi unessa. Vuosikymmenten jää sulaa… Nyt vihdoin kaikki kaipauksen padot ovat auenneet ja minussa, lapsessasi ne virtaavat vapaina. Annan kyyneleitteni tulla. Ja minä kastelen näillä tämän tunteista hajalle ammutun maan, raivaan tänne palasen elämäni peltoa ja minä peittelen sydämeni multaan kasvamaan niin paljon rakkautta, että se ulottuu sukupolvelta toiselle… Kiitos isäni. Olit minulle olemassa, särkyneenäkin rakastit <3

Peiliin katsomista on kehoitettu itänaapurin johtajalle, jotta hän voisi hahmottaa, miksi Suomi on tehnyt ratkaisunsa Naton jäsenyyttä hakemalla.
Kun kolmekymmentä vuotta sitten mietin, mistä oman rikkoutuneisuuteni palat ovat kotoisin, oli pakko katsoa identiteettini heijastaneisiin peileihin.
Tästä prosessista syntyi yllänäkyvä teokseni ”Isä, lapsuuteni peili”.
Jos vanhempi on syystä tai toisesta särkynyt, joutuu hänen lapsensa kokoamaan minuuttaan erisuuntiin heijastavista palasista. Pahimmillaan lapsen tulee yhtä sirpaleinen, kuin mitä vanhempi on.
Välillä olen miettinyt, millaisia peilejä olivat sodassa särkyneet ja lähes henkensä menettäneet vanhemmat, pienelle Vladimir pojalleen? Heijastuuko sieltä kaukaa nyt jotain koko maailman nähtäväksi?
Kehoonsa tai mieleensä haavoittuneen lapsen tarina jää elämään ja toistamaan kokemuksiaan hänen psyyken sisälle. Oman itsen, ympärillä olevien ja koko maailman kannalta, kaikista tärkeintä on saada purettua traumansa tunnetyöskentelyllä. Turvallisesti vihaamalla saa tehtyä sisäiset miinansa vaarattomiksi. Suremalla tapahtuu ihmeitä ja anteeksi antamalla pääsee vapaaksi. Eheytymisprosessin lopputuloksena saa kokea ihanaa myötätuntoa itseä ja toisia kohtaan, sekä syvää rakkautta kaikkeuteen.
Tämän matkan omassa itsessään tehnyt ihminen ei halua koskaan, ei milloinkaan tehdä vääryyttä ja pahaa toisille, eikä tälle arvokkaalle Äitimaalle, sinivihreälle planeetallemme.
Trauman purkaneesta tulee todellinen rauhan rakentaja
Onneksi turvallisen elämän kokeneita rauhanrakentajia on meidän rikkoutuneiden rinnalla täällä yhä enenmmän.
