Tämän alla olevan runon ”Isäni… minun rakas isäni”, kirjoitin helmikuun ensimmäisenä, vuonna 2019. Kantaesitin sen Syrjälän Teemun vetämällä Miesten viikonlopulla Joutsassa viikko runon kirjaamisen jälkeen. Kun nyt päivitän tätä sivua, on kulunut lähes seitsemän vuotta runon syntymästä.
Linkitän runoesityksen alle tarinaani uunituoreen väitöksen. Saat lukea lisää taakkasiirtymien katkaisusta taiteen keinoilla.
Klikkaan musiikki ensin soimaan ja heti sen jälkeen runo. Saat kuunnella minuutin verran musiikkia ja halutessasi katsoa Youtube videon maisemia. Sitten kannattaa sulkea silmät, kun ääneni alkaa kuulua.
https://www.youtube.com/watch?v=4_GDDrUD5Ho
Tässä alla Kaunialan sotavammasairaalan arkistossa ollut epikriisi isästäni. Itse synnyin perheemme historiassa kaikista pahimpaan hetkeen. Silloin isän kotona ollessa sotapsykoosit veivät koko perheen isän rintamalla kokemiin kranaattikeskityksiin!
Kun kolmekymmentäkuusi vuotta sitten vuotta sitten aloin miettiä, mistä oman rikkoutuneisuuteni palat ovat kotoisin, oli pakko katsoa lapsuudessa identiteettiäni heijastaneisiin peileihin.
Tästä prosessista syntyi ylempänä näkyvä teos ”Isä, lapsuuteni peili”.
Jos vanhempi on syystä tai toisesta särkynyt, joutuu hänen lapsensa kokoamaan omaa minuuttaan erisuuntiin heijastavista palasista. Pahimmillaan lapsen tulee yhtä sirpaleinen, kuin mitä vanhempi on ollut. Onneksi kaikille ei käy niin.
Kehoonsa tai mieleensä haavoittuneen lapsen tarina jää elämään ja toistamaan kokemuksiaan hänen psyyken sisälle. Oman itsen, ympärillä olevien ja koko maailman kannalta, kaikista tärkeintä on saada purettua kokemansa traumat. Erilaiset tunnetyöskentelyt auttavat siinä prosessissa. Itselläni matka kesti kauan. Etsin vuosikymmeniä erilaisia keinoja, millä voisin selviytyä ja päästä irti niistä järkyttävistä kauhun ja pelon tunteista.
Tässä alla kokeilemiani tunteiden ”työkaluja”.
Olin kirjannut jo vuodesta 1989 lähtien tunteitani runomuotoon. Tällä hetkellä runoja on syntynyt 20000-30000 välillä. Tarkkaa lukua en tiedä, en ole laskenut?
Entisöimässäni matka-arkussa on käsinkirjoitettuja runovihkoja vuosilta 1989-2012. Niiden jälkeen tekstejä on syntynyt eninmäkseen tietokoneella.
Aloin 1990 luvun alussa, leppävirralle muutettuamme, myös hahmottaa ja kuvata lapsuuteni, sodantoisen sukupolven kokemuksiani kuvataiteen ja veistamisen keinoin. Alla teokseni ”Isää etsimässä”.
Syvimmät sisäiset, traumoista tulleet kivut näkyvät teoksessani ”Rikottu lapsuus”.
Isäni päähän oli talvisodassa, Ruhtinaanmäen taisteluissa, tehnyt uurteen kranaatinsirpale. Teosinstallaatiossa takanani on musta Kuoleman koura, joka on puristanut minua lapsena.
Alla vaatteista, pellavakuisusta ja piikkilangasta tekemäni tekstiiliveistos ”Älä lyö”.
Elämän pimeimmässä kohdassa syntyi maalaus ”Kuoleman reunalla”.
Tämä loppupuoli on vielä kesken.
Turvallisesti vihaamalla saa tehtyä sisäiset miinansa vaarattomiksi. Suremalla tapahtuu ihmeitä, käsien avautuminen traumoista ja anteeksi antamalla pääsee lopullisesti vapaaksi. Eheytymisprosessin lopputuloksena saa kokea ihanaa myötätuntoa itseä ja toisia kohtaan, sekä syvää rakkautta kaikkeuteen.
Parisen päivää sitten löysin linkin lapsuudenkaverini, Kailan Erkin, tekemää väitöskirjaan.
Ks. Kaksitoista kuvaa isästä. Sadan vuoden sairaskertomus.
Luin väitöksen välittömästi. Vaikuttava, paljon ajtuksia ja tunteita herättävä. Taiteellisella työskentelyllä on mahdollista katkaista sukupolvelta toiselle muuten niin vääjäämättömästi kulkeutuva taakkasiirtymä.
Tämän matkan omassa itsessään tehnyt ihminen ei halua koskaan, ei milloinkaan tehdä vääryyttä ja pahaa toisille, eikä tälle arvokkaalle Äitimaalle, sinivihreälle planeetallemme.
Trauman purkaneesta tulee todellinen rauhan rakentaja
Onneksi turvallisen elämän kokeneita rauhanrakentajia on meidän rikkoutuneiden rinnalla täällä yhä enenmmän.
