Oletko sinäkin sen aistinut,
miten huolet odottavat katolla,
rapisevat seiniä pitkin,
ravaavat kellariin piiloon.
Tämä aika,
jotenkin niin piripintaan pakattu,
täynnä kaikkea painavaa.
Tunteesi kyllä kertovat,
missä milloinkin olet?
Jos unohdut menneisyyteesi,
varsinkin sen pimeälle puolelle,
voit löytää paikkasi ahdistuksen ytimestä.
Jos taas uutiset ovat työntäneet sinut voimallaan tulevaisuuteen,
huomaat pelon maalaavan päiviäsi tummanpuhuvilla sävyillä, kauheimman odotuksella.
Mieli liikkuu edestakaisin, naputtelee kokoajan jotain.
Se ei pysy millään tässä hetkessä.
Mielen tehtävä on rakentaa, varmistaa takamaasto, tähytä hetki hetkeltä edessä olevaa taivaan rantaa, olla tarkkana. Mielen tehtävä on kuunnella, katsella turvapaikkaa, viedä sinne ruokaa ja vettä ja miettiä, entäs jos sähköt katkeaa? Miten käy pakasteiden, keräämieni marjojen? Mielen tärkein tehtävä on pitää meidät kaikki hengissä, etsiä puita uuniin, varmistaa lämmin yösija.
Mutta onko sinunkin mielesi tehnyt aivan liian pitkää päivää, välillä öitäkin? Onko se joutunut ohittamaan itsesi; pitämään huolta vain toisista, seuraamaan tapahtumia, selaamaan nettiä, pohtimaan pahimpia vaihtoehtoja ja välillä lähes pakahtumaan huolista?
Annetaanko hetkeksi kaiken vain olla? Voidaanko hyväksyä tämä todellisuus sellaisena, kuin millaisena se meille, itse kullekin näyttäytyy?
Annetaan mielen laskeutua lapsen asentoon.
Hengitetään syvään ja niin kevyesti, että mielemme lopulta rauhoittuu,
… juuri noin.
Hyväksytään nämä tunteemme. Otetaan meissä sitä pientä pelkäävää kädestä. Annetaan kaikista tärkeimmälle niin paljon myötätuntoa, että piilossa ollut jäinen suru alkaa sulaa kyyneliksi. Annetaan hoitavaa hellyyttä ja parantavaa rakkautta.
Aisti itseäsi, kehoasi.
Aisti koko olemustasi.
Salli nyt hetken tehdä tilaa menneen ja tulevan välille.
Hengitä rauhassa,
hengitä kiitollisuutta,
hengitä toivoa,
juuri noin…
Huomaatko, miten takanasi, kipeäkin historia haalistuu, menettää voimaansa.
Näetkö, miten edessä olevista päivistä alkaa hävitä pelko.
Et ole menneessä,
Et tulevassa.
Tunnetko?
Olet juuri tässä.
Miten ainutkertainen nyt-hetki voikaan olla,
niin kaunis,
kevyt,
Valoa täynnä.
Sinun,
minun,
meidän kaikkien hetkemme.
….
Kaukana Nyt-hetkestä,
mielen erämaan laidalla,
huudan itseäni uudelleen ja taas uudelleen takaisin.
Kutsun sieluani luokseni.
Lähdit niin varhain.
En ehtinyt kuulla ääntäsi,
oppia tuntemaan kasvojasi.
Kysyn tuulelta,
puilta, kallioilta.
Kysyn puroilta, maariankämmeköiltä.
Oletteko nähneet jälkiäni, sammaleen peittämiä?
Onko kukaan aistinut mielen varjoissa liikettäni?
Tule takaisin.
Lennä käsieni pesään, aamuiseen keittiööni.
Katan Sinulle pöytäni,
kerään kedolta elämäni kauneimman kimpun.
Koski soi tässä aivan lähellä,
kultainen kehrä sulattaa loputkin jäät.
Minuun asettuu asumaan kevät,
silmujen tuoksu,
sanojen ruoho.
