Pysähdyn...

tiainen kuusen oksalla.

Lumisen päivän valossa lupaus keväästä.

Miten pitkä tämä talvi onkaan ollut...
surun sävelet elämäni nuottiviivastolla,
tarinoiden harmaata naavaa,
hiutaleiden hiljaista soittoa.

Joku voisi kuvitella elämämme olevan yhtä juhlaa,
toinen kaaosta,
kolmas köyhyyttä.

Niin paljon harhoja, ajatellaan kuka mitäkin, mistäkin.
Pitäisi olla jotain,
pystyä,
suorittaa,
saada aikaan,
juosta hullussa menossa mukana,
uhrata oma ja perheensä elämä,
olla oikeassa,
muut väärässä.

Niin paljon harhoja,
ajatellaan kuka mitäkin,
mistäkin.

Pitäisi saavuttaa,
tienata,
maksaa lainoja,
ostaa,
kuluttaa alkuun,
palaa loppuun,
mutta miksi mikään ei enää riittää,
kerro miksi...

Sinulle ystäväni,
metsän tuttu,
kerron tarinan.

Männikköisen vaaran reunaa kulkee mies reppu selässään.
Kallioisen jyrkänteen reunalle hän pysähtyy,
ottaa kiikarit,
tähyää....
Edessä alhaalla laaja suo.

Kaukaa kuuluvat ne,
joita hän tuli tapaamaan.

Ovat tulleet, niitä hänellä ikävä koko pitkän pimeän talven.

Täällä on aikaa elää,
kuunnella itseään,
sydäntään.

Tänne hän tuli etsimään trumpettien ääniä,
suon elämää,
aistimaan sammaleen pehmeyttä.

Koko elämän pituinen matka eksymistä,
vuosia hakenut,
penkonut yhteyttä itseensä,
etsinyt yhteyttä toiseen,
lähimpään,
rakkaaseen.

Miksi elämä tällaista?

Kaikki, mitä haaveili tuo mies,
kuin harmaan usvan takana.

Hän aukaisee reppunsa.
Onko eväät mukana?

Vanha,
monet reissut nähnyt nokinen pannu,
kirves,
puukko,
kuksa ja tuo kahvilta tuoksuva nahkapussi.

Mies aukaisee reppunsa nähdäkseen, mitä hänellä eväinä lapsuudestaan?
Isä opetti noin, äiti näin... isoisä teki tätä, isoäiti tuota.

Keneltä heiltä nämä sanani,
kuka minussa puhuu,
katsooko joku,
kuunteleeko kukaan?

Tervaskanto, vaalean punaisen ruskeat kiehiset,
ikiaikainen tuoksu?

Muista sen reissun hyvin. Koko kolean yön olimme vaeltaneet väsyneinä. Teimme sateessa tulet sen joen
varteen, jossa virtasi kirkkaus, Kuin koko elämä olisi tiivistynyt kyyneliin ja silloin annoin periksi elämälle,
kävin laavulle makuulle, tervastuli kuivasi kastuneet ja unessa vaelsin vuorilla.

Ei koskaan tiedä, mitä polkuja kipeys avaakaan elämälle.

Niin kauan,
kun kulkee mieli puristettuna nyrkkiin, ei voi kääntää avattuja käsiään valoon.

Niin kauan,
kun kulkee nyrkkiin puristetuin käsin, ei voi antaa kevättuulen virrata suonissaan, ei voi kuulla pisaroiden
soittoa ihollaan, ei tuntea auringon lämpöä kasvoillaan.

Miten pitkä matka antaa itselleen anteeksi, ettei olekaan elämänsä Jumala, että tarvitseekin jotain, että
onkin ihmisen kokoinen, vuorta paljon pienempi, mäntyä, koivuakin, kitukasvuisen katajan kokoinen.

Mies virittää tulen menneen ja tulevan välille.

Kivi, johon mies nojaa, alkaa puhua:
Nyt on se elämäsi kohta,
tunnetko?

Annan menneesi palaa, heitä tuleen kaikki se, joka pitää Sinua mielesi vankilassa, jonka kanssa käyt savi-
simmat painit, jätä taaksesi kaikki asfalttiin painuneet askeleesi, anna sinua arvioivien katseiden haihtua.

Heitä vitsat, joilla lyötiin Sinua, piiskattiin isääsi, isoisääsi, isoäitiäsi, äitiäsi, äidinäitiäsi, äidinisääsi aina
alkujen alkuun asti.

Pysäytä kaikki ne kädet, jotka olivat tarttumassa tukkaasi, sieluusi.
Katso menneisyyttä silmiin, anna sydämestäsi anteeksi ja hyvästele kaikki heidät.
Anna rakkautesi virrata kaikille heille aina aikojen alkuun asti.

Mies laskeutuu jyrkänteen alle nokipannu kädessään.

Tulevan elämänsä lähteestä hän nostaa kyyneleiden timantteja ja niin huutavat kurjet, lentävät hänen
lähelleen ja koko aamun ne tanssivat kurkien tanssin, ei kukaan missään tiedä, että löytäminen onkin
vanhasta luopumista, että vain päästämällä irti tanssivat elämäsi kurjet ja trumpetit soivat koko yön ja
aamun aurinko herättää nuotionsa viereen nukahtaneen
ja miehellä ei ole sieltä minnekään kiire...