Onko se sitä… ?
Erityisherkkyyden etsimismatkalla (Kantaesitys Jyväskylässä 6.8.2016)
Ukko Kärkkäinen 10.7.2016
Runoni taustaa:
Suosittelen, että laitat taustalle soimaan David Tolkin; Amazing Grace oheisesta videoupotuksesta ja klikkaan sitten play-nappulaa, jossa lausun sinulle ”Onko se sitä” runoni.
Silmät suljettuna tulee paras kuuntelukokemus.

ÄÄNITIEDOSTO
Muistatko vielä sen pihalla kasvaneen haapapuun
tai siellä rantaan mennessä,
koulutien varrella
tai mummolan tuvan metsänreunassa.
Muistatko sen haavan, aivan missä tahansa?
Onko sielusi kuin puu,
jonka lehdet saa pienikin tuulenvire värisemään?
Synnyit äidillesi jossakin juuri sinun aikanasi.
Oliko isäsi paikalla odottamassa sinua?
Hänkö katkaisi napanuorasi,
hänkö hellästi rakastaen pesi vastasyntyneen?
Vaiko oliko isäsi muualla,
sodassa, pellolla, toimistolla…
tai oliko hän vihoissaan muuttanut pois sinut synnyttäneen luota?
Siitä voit olla kuitenkin varma,
että äitisi se oli,
joka sinut isäsi avulla maailmaan saattoi.
Vai onko se sitä,
ettei alun perinkään ollut toivottu
tai jos oli,
niin sitten arjessa voimat vain loppuivat rakastaa,
ei jaksettu kaiken kiireen ja puristuksen keskellä antaa tärkeintä.
Ei ehkä oikeasti ymmärretty sitä,
mikä parasta juuri sinulle.
Vai onko se sitä,
että huomaakin syntyneensä tyhjyyteen
ja jää lopun elämäänsä etsimään yhteyttä,
hakee jokaisesta vastaantulijasta omaa äitiään, omaa isäänsä.
Pieni, kuin herkkää vahaa…
Tiesivätkö he,
jotka muovailivat sinut kuvakseen,
että he saattoivatkin pakottaa näköisikseen?
Tiesivätkö he,
ketä itse oikein olivat,
vai oliko heidätkin valettu sukupolvien samalla muotilla,
tehty suorittamaan työnsankareina elämää,
naulaamaan rintamamiestaloja sukupolvesta toiseen
tai sitten kärsimään suoraan pullosta koko elämänsä epäonnistumisten jälki-istunnossa?
Onko se sitä,
että herkkyys syntyy kovuudesta,
vai toisinpäin…?
Että ankaruus se saa rannankin puut värisemään …?
Onko se sitä, että alkusolujen löytäessä toisensa,
odotit jo jossain valmiina tulemaan mukaan kaikkine olemuksinesi?
Ja että kyky tuntea matkaakin mukana koko ajan,
virittyy yhä pienemmille aistimuksille elämästä toiseen?
Jos sitten joskus sattuu tai ajattelee syntyvänsä maailmaan,
jossa ei olekaan mitään aavistusta haavan lehtien värinästä,
jossa päivät tulevat ja menevät kaikessa turhassa.
Sellaisessa elämässä oppii,
mitä on jano ja nälkä aidosta,
syvällisestä, herkästä.
Oppii, mitä on kaipaus sellaisista päivistä,
joissa tunteita voisi kuin syödä ja juoda,
päivistä,
joissa niillä turvallisesti ravittaisiin ihan pienestä kädestä pitäen.
Häpeä on sitä, ettei mahdu kokonaisena elämään,
että pitää jatkuvasti leikata osiansa pois.
Torsous ahdistaa,
vie kaikki voimat!
Silloin ei voi olla se,
joka todellisuudessa on.
Kodittomuudeksi minä kutsun sellaista,
loputtomaksi matkaksi,
erämaaksi vailla lepopaikkaa,
vailla keitaan viileää virvoittavaa varjoa.
Vai onko elämä,
kuin jokin kuvasto,
jota sitten päivät selaillaan…
että hyväksyttäisiinköhän minut tuollaisena,
vai pukisinko tämän nyt päälleni,
vai olisiko sittenkin seuraavalla sivulla minunlaiseni?
Näkijän kohdatessa,
häkeltyy…
Hänellä taito katsoa sieluasi peittävän kuoren lävitse,
kyky nähdä sinut,
todellisena, ilman lukemattomia roolivaatekertoja.
Kriisi on aina hyvä merkki!
Pysähtyessä kesken työpäivän tai vuoden,
saa todellisen lahjan!
Vasta silloin voi elämä alkaa rajun hellästi puhella sielullesi.
Vasta siinä kohdassa,
kun vihdoinkin oppii kuuntelemaan sydämensä ääntä,
muuttuu jokainen näkijäksi.
Ja itsensä löytäneet tunnistavat jo matkan päästä toinen toisensa,
eikä kohtaamisesta tule puuttumaan iloa ja naurua.
Vain menneisyydestään vapaat voivat tuntea todellista riemua,
sillä rakkaudessa ei ole pelkoa.
Onko se sitä,
että ensin on kysyttävä sielunsa nimeä ja kuunneltava niin kauan,
kunnes oman elämän syvimmän haavan lehdet alkavat värisemään..
Sen hetken tunnistaa kyyneleistä…
Niin se on,
että suru parantaa aina.
Ensin mielen mustanvakoiset kuvat alkavat värittyä,
tulevat kokemuksista kylläisiksi.
Jokin sinussa lämpenee lähelle sulamispistettä.
Silloin auttaa,
jos siinä kohdassa olisi joku lähellä,
joku, jonka sylissä voisit itkeä.
Jos niissä surun maisemissa ei ketään,
ei missään,
niin muista!
Sinäkin voit olla itsellesi syli.
On mahdollista ottaa sinussa se pieni rakas hellästi kainaloosi.
On mahdollista laulaa sille pienelle elämäsi pituinen tuutulaulu,
tuntea aivan rauhassa…
yksin…
hiljaa.
Kokea vihdoinkin,
että juuri tällainen saan olla,
kokonainen minä, tunteva, herkkä…
ilman mitään suorituksia, ilman ansioluetteloita.
Silloin et tarvitse kysyä,
kuka olet.
Tunnet hänet,
itsesi <3
Halaa turvallisen rauhassa sitä pientä.
Hän on palannut kotiisi…