Että miksikö yritän?

Tämähän on juuri sitä,

jota haluan tehdä.

Tää on oikeesti mun juttuni.

Aika usein kyllä mietin,

miten sovitan kaikki nämä liikkuvat osat yhteen,

miten pidän kasassa elämäni näköisen palapelin.

Niin paljon asioita!

Asiakassuhteet tärkeää hoitaa huolella.

Olenko nyt varmasti muistanut tarvittavat,

alvit jo maksoinkin

ja myös ne ylimääräiset.

On se kyllä välillä merkillinen tuo raha,

varsinkin silloin, kun sitä on vähän!

Käsittämättömän paljon voimia vievä.

Mutta onneksi tilillä on vielä

ja kortit laulaa kotiin päin.

Moni puhuu kiireestä!

Joku kertoi, että nopeuden kasvaessa maailma katoaa ympäriltä.

Onkohan minulle käymässä niin?

Miten saisin aikani itselleni takaisin, omaan hallintaani?

Viime viikollakin meni monia tunteja somessa,

aivan huomaamatta.

Kyllähän siellä joskus jotain kiinnostavaa

ja omille postauksille kavereitten peukutukset ja sydämet tuntuvat hyvältä.

Ja yrittämisessä netistä on ollut kyllä hyötyä.

Mutta mikä ihme siinä on,

että kun välillä erehtyy tarkistamaan, siis ihan pienesti jotain kännykältä,

niin miten helposti sitä eksyy selaamaan vaan kaikenlaista turhaa

ja tunti toisensa jälkeen vilahtaa aivan hukkaan yrittämiseltä, ihmissuhteilta ja varsinkin elämältä.

Tässä taannoin tapasin pitkästä aikaa ystäväni, yrittäjän.

Hän kertoi, miten vaikea päätös olikaan ollut lopettaa,

avata kädet siitä, mikä ei enää tuonut iloa, eikä kunnollista toimeentuloa.

Vaikka häneltä innostus siihen yrittämiseen oli kadonnut,

niin jokin sisäinen jumi, pakko, vaati vain jatkamaan.

Ennen kuin yrittäjä oli päästänyt hehkunsa kadottaneesta, puuduttavasta toiminnasta irti,

oli hän ottanut itselleen aikaa. Yrittäjä oli miettinyt, kuka hän ihmisenä oikeastaan on

ja millaisia unelmia hänellä on sisällään vielä avautumatta?

Silloin alkoi tapahtua hänelle jotain merkillistä?

Ystäväni olikin löytänyt yllättäen aivan uudenlaisen yritysidea, vaalean vihreän verson.

Siinä kahvipöydän ääressä istuessa huomasin, miten tämän ihmisen kanssa oli helppo olla.

Hänestä välittyi myötätunto, jokin mystinen itsensä ja tehtävänsä löytäneen lämpö.

Ystävä kysyi, haluaisinko alkaa tekemään hänen kanssaan kokonaan uutta liiketoimintaa?

Lupasin miettiä. Kotiin kulkiessa pohdin omaa yrittäjän polkuani.

Onko tämä työni sitä, mitä todella tahdon tehdä? Se kipinä, josta syttyi tämä tekeminen,

jossa innostukseni hehkui. Juuri sehän oli ollut minun juttuni. Lämmittikö se vielä sydäntäni?

Mietin, lähtisinkö mukaan hänen kutsumalle ja minuakin kiinnostavalle polulle?

Onneksi oli tämä yrittäjille suunnattu hanke.

Se vahvisti minun omaa polkuani.

Muista olleeni ajoittain aika hukassa.

En voinut kuvitella,

miten tärkeitä nämä tapaamiset olivatkaan minulle,

yksin asioita pohtivalle!

Minua auttoivat paljon monet asiantuntijat ja hanketyöntekijät.

Heiltä sain arvokkaita vinkkejä markkinointiin, palvelumuotoiluun ja moneen muuhunkin.

Moni asia selvisi. Työnohjauksessa sain katsoa omaa yrittämistäni kannustavasta peilistä.

Ja se, mikä tuntui erityisen hyvältä,

oli saada välillä tavata ja olla yhteydessä muihin yrittäjiin,

jotka ymmärsivät moninaisuudessa kamppailevan tilanteeni.

Oli yrittäjiä, joilla kotona työpäivä jatkui,

ruokaa perheelle, tiskit koneeseen, pyykit.

Niin paljon hoidettava asioita yrittämisen lisäksi.

Oli oltava yhteydessä päivähoitoon, kouluun. Ja mietitytti oma isä ja äiti, jotka vanhenivat.

Ja tärkeimmän ihmissuhteen hoitoon oli liian vähän kahdenkeskeistä aikaa.

Tuntui hyvältä kohdata ihmisiä,

jotka välittivät, antoivat tilaa ja aikaa minulle.

Oli niin hyvää tekevää olla vertaisryhmässä ja asiantuntijatkin olivat kuin työkavereilta.

Sain olla tarvitseva. Sain toivoa tulevaisuuteen.

Pystyin myös itse jakamaan omaa hiljaista tietoani. Joku kertoi saaneensa minulta hyviä vinkkejä.

Sen yrittäjäystäväni kohtaamisen jälkeen tein omasta toiminnastani inventaarion. Pohdin, ovatko asiat tässä nykyisessä tekemisessäni tasapainossa?

Mietin yritykseni tulevaisuusmuotoilua! Millaiselta näyttää tehtäväni vuosien päästä?

Pitääkö jotain toimintaa muuttaa, ehkä vähentää vai onko hyvä nyt avata todellakin jokin uusi ikkuna tähän omaan yrittämiseeni?

Ystävän pyyntö yhdessä tekemisestä osui johonkin yksin pärjäämisen kipukohtaani.

Tunnistin turvattomuuden tunteen, joka saavutti minut, varsinkin kriisin hetkissä. Läheisetkään eivät välttämättä nähneet sisälläni sitä pientä avutonta lasta, jota niin monet asiat pelottivat.

Tein päätöksen, etten lähde kuitenkaan ystäväni mukaan.

Otin aikaa ja mietin, miten voisin paremmin pitää huolta itsestäni ja jatkaa omaa yksin yrittämistä.

Ensin katsoin ympärilleni,

että mitkä asiat siellä kuormittivat minua, pohdin,

miten veistän tulevaisuuteen oman näköiseni, sydämeni muotoisen yrityksen.

Tunnistin kuormittuvani myös tämän pelkojen ja sodan marinoiman aikakauden painosta.

Taasko tapahtunut jotain kamalaa.

Otsikot huusivat pahaa oloa ja epävarmuutta jokaisessa kassajonossa.

Harkitsin, auttaisikohan, jos pitäisin uutistauon, jota tutut olivat mielenrauhan hyvin tuloksin jo kokeilleet. Mitä minulle tapahtuisi, jos en seuraisikaan hetkeen maailmanmenoa?

Joku kertoi, että häntä on auttanut kiitollisuuskävely, jolloin ei pyöritä päässään huolia, vaan joka askeleella vain kiittää. Joku kertoi aloittavansa jokaisen päivän pienellä hymyllä. Hän kertoi, että sitä kantaessa hymy leviää kaikkialle, missä sitten kuljetkaan.

Ahdistus oli opettanut minua aiemmin. Se oli aina ollut muistutus:

Nyt on aika lähteä lenkille,

aika mennä metsään,

aika kulkea rannalle.

On istuttava alas, annettava itselle aikaa,

pysähdyttävä,

hengitettävä syvään,

kuunneltava kiireisen hälyn kaikottua omaa sydäntä.

Niissä yksinolon hetkissä, kuin sieluni olisi palannut takaisin itseeni, kotiin.

Ja miten tärkeää olikaan pysähtymisen jälkeen myös se,

että otti välillä aktiivisesti yhteyttä ympärilleen, näki ystäviä,

oikeasti, kasvoista kasvoihin, ilman kännykkää.

Helpotti, kun sai puhua vaikeistakin asioista.

Kaikkea meidän ei tarvitse kantaa yksin ja yhdessä jakaen taakka kevenee.

Eikä huonoja fiiliksiä kannata hävetä.

Niissä kohtaamisissa voi antaa tunteitten virrata,

sallia välillä itkunkin tulla.

Kyyneleet puhdistavat epävarmuutta täynnä olevaa mieltä.

Miten syvälle ja kauas huolien erämaahan sitä yksin välillä eksyykään

ja kuinka ihanaa sieltä on palata toisten luokse.

Olla olemassa ensin itselle, rakastaa sitä ihmistä, jolla on nimesi.

Ja jos on perhettä, niin olla olemassa heille, rakastaa rinnalla kulkijaa, rakastaa lapsiaan, lastenlapsia, jos heitä on, rakastaan läheisiään, omia vanhempiaan, lapsuuden perhettään, ystäviään.

Antaa anteeksi itselle oman riittämättömyytensä, rakentaa ja muotoilla yrittäjyydestä ihmisen kokoista ja näköistä, lempeän turvallista, läsnäolevaa, tulevaisuuden toivoa, iloa ja rakkautta synnyttävää.

Herään runosta tähän hetkeen,

avaan silmäni.

Oi, miten ihanaa onkaan tänään kokea tämä hetki.

Kiitos teille mukana olleille,

kiitos asiantuntijoille,

kiitos elämälle,

kiitos kaikelle,

kiitos..

kiitos..