Ajatus kirjoittaa kokoajan elämäsi ”käsistä”,

kutsuu mukaan näytelmääsi esittäjiä.

 

Tunteesi kertovat pilkun tarkasti,

kuka saa pahiksen,

kuka Romeon tai Julia osan,

kuka myy jossain liikkeessä sinulle pilaantunutta lihaa,

kuka täyttää moottoritien rampilla tyhjentyneen renkaasi.

 

Joka ainoan päivän aamuun heräät unestasi tähän hologrammiin

ja jatka untasi…

 

Mietin,

onko siinä mitään järkeä,

että käyttää aikansa vastanäyttelijöiden haukkumiseen!

Siis oikeesti kuluttaa elämänsä siihen,

miten hankalia ja ärsyttäviä ihmiset ovat

ja kun mikään ei onnistu

ja tänäänkin sataa.

 

Niin kauan ihminen on käsikirjoituksen vanki,

kunnes huomaa olevansa itse kirjailija.

 

Ja jos välttämättä haluaa kirjoittaa surkean romaanin, se kyllä onnistuu!

Elämä on juuri niin vakavaa, millaiseksi sen luot! Sinä päätät tekstin!

Jos taas pitää mukavan humoristisesta, elämäniloa ja rakkautta pursuavasta novellista,

onnistuu sekin.  Kaikki se, mitä naputtelet, toteutuu elämässäsi!

Siis tarinasi kirjailija olet ainoastaan sinä itse!

Siihen todellisuuteen silmien avaaminen on aivan ihanaa… helpottavaa. Ei tarvitse enää haukkua muita!

 

Oivaltaminen jälkeen voit nauraa itsellesi hyväntahtoisesti.

Pystyt ehkä ensimmäistä kertaa elämässäsi viemään esiintyjille ruusuja, varsinkin niille ”vaikeille” .

Juuri he ovat olleet näytelmäsi parhaimmat opettajat <3

 

Kumarrat syvään aploodien raikuessa

ja lähdet itsestäsi rauhassa kesälomalle.

Sen päivän jälkeen kukat kukkivat niin kuin ennenkin

ja välillä sataa räntää.

 

Elämä lakkaa sinua haittaamasta,

sillä heräämisen jälkeen eivät painajaiset enää maistu 😊