Suomalainen mies
Runo “Suomalainen mies” syntyi kahdessa osassa. Ensimmäisen tein syntymäpäivälahjaksi. Kirjoittamisen innoittajaksi löysin Jon Schmidtin mystisen kauniin sävellyksen “Going home”.
Tämä musiikki jostain tuntemattomasta syystä herätti kirjoittaessani minussa poikkeuksellisen voimakkaan tunteiden virtauksen. Muistan, miten tuvan pöydän ääressä istuessani itkin hartiat täristen yrittäen nähdä näppäimistöä kyyneleitteni läpi.
Surun virtaamisen kokemus oli syvästi hoitava, ihana <3
Kappaleen toinen osa syntyi, kun sain pyynnön tarinoida tunteista salilliselle miehiä. Yhdistin esityksessäni kaksi runoa yhdeksi kokonaisuudeksi. Näin näki päivänvalon runo, joka on meille suomalaisille miehille, minulle ja sinulle.
Suosittelen, että laitat taustalle soimaan videoupotuksesta musiikkikappaleen.
Sitten klikkaan play-nappulaa. Sieltä lausun sinulle ”Suomalainen mies ” runoni.
Voit säätää videosta musiikin äänenvoimakkuuden sopivaksi esittämäni runon taustalle.
Silmät suljettuna saat parhaan kuuntelukokemuksen <3
Musiikki loppuu ennen runoa ja alkaa automaattisesti uudelleen. Pidä silmiäsi kiinni runon loppuun asti.
Suosittelen sitten katsomaan ja kuuntelemaan musiikkivideo koko näytöltä.
Minussa soi…?
En saa sävelistä kiinni…
Ehkä ne ovat nuotit,
jostain surun viivastolta,
kotoisin kukaties lapsuuteni keittiön ja pihan väliseltä kuumalta alueelta.
Muistan,
niin tapahtui varsinkin kotiin tullessa.
Se oli usein juuri kynnyksen kohta,
jossa nousin tukasta ilmaan…
Tulevatkohan sävelet sieltä,
paikasta,
missä minusta olisi ollut tarkoitus kasvattaa tasapainoinen,
suomalainen mies?
Sitä minä kysyn!
Miksi?
Miksei niin kuitenkaan saanut tapahtua?
Ehkä…
hänkin oli hukassa,
minut synnyttänyt?
Ehkä hänenkin sielunsa oli ajettu karkuun,
pieksetty pois jo alkumetreillä?
Kun kohtuun asti kaikuivat kranaattien äänet,
kehdon lävistivät hajonneiden sirpaleet.
Kun ei tiennyt,
missä räjähtää,
kuka ampuu,
ja miten pitää olla, ettei hyökkäystä tule kotirintamalle.
Kun koko elämänsä ajan on ollut liikekannalla.
Ja sitten,
kun jotenkin selvisi hengissä kaikista lapsuuden nöyryytyksistä,
niin sitten!
Täsmälleen sama mustavalkea kuvio kopioitui aikuisuuteen…
äiti ja isä muuttivat muotoaan…
Muistan,
että niin tapahtui varsinkin kotiin tullessa.
Se oli usein juuri kynnyksen kohta,
jossa nousin tukasta ilmaan…
Tunnistan uhan jo kaukaa,
silmistä näen, äänensävyt huutavat korviini.
Tulee vahva tunne,
ja sielu kulkee edestakaisin odotusaulassa.
Tiedän jo etukäteen,
milloin herkkyyteni sullotaan täryjyrän alle,
murskataan kuin ruma maljakko tuhansiksi siruiksi.
Eihän ihmiset tarkoita useinkaan tehdä pahaa toisilleen,
mutta jos emme herää,
kannamme ja siirrämme loppuun asti väkivallan perintöä,
ja pakkaamme sen seuraavalle polvelle ja sitä seuraavalle ja sitä..
Laitamme matkalaukut täyteen käsityksiämme
ja perustelemme ehtolauseilla, mitä on rakkaus.
Mutta rakkaus on rakkautta,
viha on vihaa,
ja pelko on pelkoa…
Vain sydän tuntee aidon välittämisen…
tietää varmasti,
aistii kyyneliin asti,
mitä on rakkaus <3
Mutta mitä ihminen sille mahtaa,
että on käsittänyt jo pienestä pitäen,
että rakkauskin olisi ansaittava.
Että olisi tehtävä lujasti töitä,
aamusta aikaisin myöhään yölle,
jotta voisi saada sen kaikista tärkeimmän,
jotta voisi lunastaa kaikista ihanimman tunteen, mitä maanpäällä on.
Mutta rakkaus ei ole myytävänä!
Ei ole mahdollista sitä ansaita, ei saada suorittamisella.
Rakkaus on lahja <3
Sukupolvet ennen meitä ovat sen jo hukanneet,
ovat sotineet toisensa rikki,
riistäneet vapauden ihmisenä olemiseen,
ovat kyllä kertoneet kauniilla sanoilla rakastavansa,
mutta samassa lauseessa ovat jo murskanneet, alistaneet
ja käyttäneet hirvittävää väkivaltaa sortamiseen,
heikompien orjuuttamiseen.
Mahtaako sitten ihminen sitten sille mitään,
että on käsittänyt jo pienestä pitäen,
että rakkauskin olisi ansaittava.
Mutta jos onkin rahaton, kotinsa menettänyt, haudannut lapsensa, tullut ero! Jos kädet eivät enää liiku ja jalatkin ovat katkaistut!
Ystäväni?
Pysähtyisimmekö vaikka sekunniksi, minuutiksi, tunniksi, viikoksi tai vuosiksi..
Hyppäisimmekö hetkeksi tästä yhä nopeammin ympäripyörivästä.
Voisiko silloin, niissä silmänräpäyksissä, jokin sisällämme värähtää?
Olisiko mahdollista kuulla lapsen varovainen kuiskaus syvältä sielustamme,
nähdä koko elämämme taakse piiloutuneen viattomat kasvot…
omat vastasyntyneet kasvomme.
Juuri siinä kohdassa saattaisi tapahtua jotain, mitä kutsutaan ihmeeksi.
Olisiko silloin mahdollista sukupolvelta toiselle siirtyneet pelot haihtua kuin kylmä aamu-usva auringon noustessa.
Kun rakkaus katsoo sinua silmiin, siitä katseesta ei koskaan, ei milloinkaan voi erehtyä. Sen tuntee joka ainoalla solullaan ja kaikilla niillä värähtelyillä, millä sielu sinua soittaa <3
Olisiko meillä suomalaiset miehet uskallusta laskea surumme vapaaksi kahleista,
olisiko meillä rohkeutta istutua hetkeksi elämämme pituisen joen varrelle.
Ottaisimmeko riskin itkeä yhdessä, taluttaa niitä, joilla kulku vaikeaa…
Näetkö, miten isäsi ja äitisi hymyilevät toisilleen kuin ensikertaa rakastuneet,
huomaatko, miten sukupolvien takaa virtaa esi-isien ja esiäitien myötätuntoinen lempeä katse…
Nyt hekin tuntevat mitä on rakkaus,
hekin tietävät,
että sinäkin tunnet rakkauden sydämessäsi <3
Katso,
aurinko nousee horisontin takaa.
Pelon jäiset alkavat sulaa…
kevät on tulossa…
tunnetko sielussasi,
lämpö,
rakkaus… <3