Se oli kevät…
Mustarastas lauloi kallion reunan pihlajassa.
Vanha puutalo vielä odotti aamua.
Emme olleet ennen tavanneet,
mutta nyt,
kun kohtasimme,
tunsin hänet heti.
Maailmankaikkeus oli avannut kirjat,
kääntänyt meitä sivulta toiselle.
Miten monta elämää voikaan olla kerrostunut
ja tuttuus kulkee aina mukana.
Sinä keväänä hän tuli,
asettui istumaan heimon nuotiopiiriin.
Kuinka monta rumpua olikaan kuivattu savun lämmössä,
värjätty sydänten äänillä
ja nyt niin lähellä maaäidin askeleet,
nuotion loisteessa menneiden ja tulevien kasvot.
Sinä keväänä hän tuli,
lisäsi puita hiipuneen elämän hiillokseen.
Miten joku voikaan olla niin läsnä ja aito?
Elämässä koskee niin kauan,
kun asuu vain menneessä
ja niin kauan sattuu,
kun rakentaa pelkästään tulevaan…
Sinä keväänä hän tuli,
pyysi isäkseen
ja kuin tytär olisi saapunut pitkältä matkalta takaisin kotiin.
Keitimmä kahvit
ja nyt-hetki sulatti osuman saaneen kevään
ja omenapuu itki pitkään.
En saanut selvää usvan seasta,
olin vaiti…
Äänettömyys nosti kaikki surun nuottini kuivumaan.
Kerran syvälle sieluunsa haavoittunut muistaa…
mutta tiedätkö?
Ilosta alkaa kasvaa riemun vuori
ja elämän makuinen nauru heilimöi rinteillä.
Paljon on sitä ennen itkettävä tieltä pois esteitä,
kivun koskettamia.
Elämä,
puoleenväliin asti mennyt sanoja etsiessä,
kuulijaa runojen tulvalle,
itkun ja naurun virroille.
Nyt minä vihdoin annan kaikki eksyneet tunteet tulla
ja minä kutsun ne takaisin tähän nuotiopiiriin.
Nyt on niiden aika.
Ja minä itken itkuni
ja nauran nauruni
ja minä otan vastaan koko eletyn elämäni,
menneen ja tulevan
ja olen tässä ja nyt.
Tätä kaikkea hengitän sisään ja ulos
ja kyynel kyyneleeltä minä eheydyn
ja voi miten ihanaa onkaan tämä elämä.