Bonis Avibus

Äiti! Minä sulan tähän kevään lämpöön.

Niinkuin lämmöstä notkahtavat penkat minäkin olen notkahtanut

ja olen saanut painaa pääni rinnallesi aina uudelleen.

Et ole seisonut järkkymättä. Olet järkkynyt huutanut ja haljennut kyyneliin ja olen nähnyt että pimeimmänkin tiheikön läpi säilyy tieto elämästä joka murtumisen jälkeen tekee kohdan uudelle kasvulle.

Äiti! Minun herkkä ja vahva äiti.

Sinä maan viljelijän tytär.

Sinä olet syntynyt silloin kun mahla alkaa liikahtaa ja aurinko lämmittää,

Juusi silloin kun maailma syntyy joka vuosi uudeksi.

Kaikki se muutos äiti pelottaa minua toisinaan. Silloin tahdon kauneuden syliin. Sen kauneuden jota olet auttanut näkemään tässä maailmassa.

Minä olen taiteilijan lapsi. Sinun lapsesi. Minä olen syntynyt sinusta.

Minäkin kasvan ja laajenen ..verson saman auringon valossa.

Sinä olit ensimmäinen kasvualustani äiti.

Se on hätkähdyttävää miten kehomme muodostuu tänne.

Samassa hiirenkorvatuulessa olen katsonut kasvojesi ilmeitä, oppien.

Mistä tuleekaan meihin kaikki mitä tavoitamme. Sieltä ja täältä.Tästä ja tuolta.

Kiehtova elämän mysteeri!

Muistan lapsuudesta sen ulkoilman ja metsän tuoksun joka tulvahti mukanasi tuvan ovesta,

tuulen sivelemä ihosi silmiesi loiste kun tulit löytö retkiltäsi luonnosta.

Tarjoilit meille ympärillä pulputtaville kekseliäästi liiveihisi poimimiasi ja heinänkorteen pujoteltuja

metsän ja pientareen marjoja ja näytit löytämiäsi aarteita kämmeniesi kuperasta sormillasi silitit naavan nukkaa, hellimmin kuin pienen poskea.

Tulkaa lapset katsomaan riemuitsit ja kerroit ja ihmettelit aina uudelleen miten herkkä ja kaunis maailma onkaan!

Kiitit luojaasi.

Oi lapseni näettekö miten kaunis elämä onkaan niin täynnä kauneutta tämä taianomaisesti säkenöivä luomakunta!

Oi miten herkkää ja kaunista se äiti todentotta onkaan!

Olemme yhtä lailla täydelliset vaikka sanat jäisivät kesken.

Kulttuuriemme eroavaisuuksien alla sama maa yhteen punoutuva juurakko.

Sanattomat lauseet tuntuvat. Jotkin suhteet eivät tarvitse rakennettuja siltoja maailmojen välisiin yhteyksiin.

Enemmänkin meidän täytyy purkaa niitä väliltämme ollaksemme vapaat.

Vapaat tuntemaan juurista latvuksiin saakka kokonaisina.

Tässä luen sanoja jotka olen asettanut sinulle äiti-Inkeri. Sanat, monitulkintaisetkin kyhäelmät, yritykset viestiä yhdeksi. Riidan, sovun ja ymmärryksen työkaluja.

Sidoksia sovinnallisia solmuja materiaalien välissä. Lauseet eivät useinkaan asetu muotoon missä elämä tapahtuu mutta me asetumme aina. Elämä tapahtuu lauseitta.

Vaikka joskus niiden lausumisen kautta ymmärrämme pysähtyä tuntemaan. Täydennämme käsiimme löytyneillä materiaaleilla. Kuljetamme sormiemme lomassa sanatonta. Puristamme ja silitämme muotoon. Sidomme paikalleen, erottelemme ja liitämme.

Sinä olit minun ensimmäinen kasvualustani.

Kuinka paljon olenkaan saanut niin arvokasta! Kuinka paljon oletkaan antanut.

Miten kaunis oletkaan äiti. Rakas äitini.

Jatketaan tästä.

Kiitos

TURVAVERKKO

Mikä materiaalimyrsky,

vimmattu kaivaminen,

kaikki levällään!

Sitten rauhallista purkamista…

Elämän kaapelit,

puolat ja käämit,

purettuna auki.

Sotkua ja kaaosta,
tiukkoja takkuja,

kuin äidin selvittämissä hiuksissa lapsena.

Tekee kipeää.

Huovutan kuin villaa noita elämäni kerroksia.
Käsieni liike, tuntuma sormenpäistä aivoihin.

Kaikki takertuu lopulta verkostoksi

ja hahmottuu kokonaisuudeksi.

Käärin muistot uutisiin,

päivänlehtiin,

maailman tapahtumiin

ja sytytän tuleen.

Katson kuinka entinen muuttaa muotoaan.

Kääntelen kääröä, että palaminen ei loppuisi kesken.

Mikä kaikki paloi pois?

Jännittävää purkaa käärö,
availla silmiä aivan uusille väreille.

Antaa ravintoa pitkän talven yli säilyneelle elämälle.

Juuriverkostoja tunnustellen…

Luovuuden virta,

sukupolvelta toiselle,

pulppuava,

veden pyörteistä taivaan sineä heijastava,

auringossa välkehtivä.

Antaa kuvien,

muotojen,

antaa värien,

varjojen ja valojen soida elämän kankaalla.

Kuunnella sydämessään Universumin tuulten lempeää kuisketta.

Aistia viestejä jostain, jonkun kautta jollekin,

teoksina,

sinulle, minulle, meille kaikille.

Kun taiteen parantava voima saapuu,

tuntee sen, ei vaan mielessä,

vaan koko kehossaan.

Siinä hetkessä,

rakastavan ihmeen lämmössä,

tulee niin syvälle sieluun kosketetuksi,

että silloin jokin meissä muuttuu.

Alamme nähdä.

Toivo läpäisee valollaan pimenevän tulevaisuuden pelon.

Sukupolvelta toiselle,

kulkevat siirtotaakat maatuvat uuden kasvun pohjaksi.

Se on myötätunto,

se on myötäilo,

se välittämisestä mahdollistava lämpö.

Kun ne saapuvat ihmisyyden ytimeen,

tunnistamme toinen toisissamme kaikista tärkeimmän,

aistimme rakkauden.

Lämpimät onnittelut teille ihanat taiteilijat,

Inkeri,

Maria,

Anna ja

Ratamo.

Kiitos luovuutenne virran esilletuonnista