Runojani kuunneltavaksi…

Ensimmäiset runoni, taisi olla parikymmentä kappaletta, kirjoitin 1970 luvun lopulla opiskellessani vuoritekniikkaa Lappeenrannassa. Varsinainen kirjoittaminen alkoi keväällä 1989 Oulun yliopistollisessa sairaalassa lasten syöpäosastolla.

Tällä hetkellä runojani saattaa olla lähes kaksikymmentätuhatta. Tarkkaa määrää en ole laskenut? Kuvassa näkyviin vihkoihin olen vuosikymmenien aikana käsinkirjoittanut tekstejäni. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kirjoittanut enimmäkseen tietokoneella, joten tiedostoistakin löytyy melkoinen määrä tekstejä.

Kirjoittamisprosessistani on muotoutunut  seuraavanlainen. Kun rakastan musiikkia ja kuuntelen sitä paljon, aistin herkällä korvalla sävelten itsessäni herättämiä tunteita. Kun sitten jokin kappale alkaa minussa “resonoida”, aistin silloin erityisen tarkasti “sydäntäni”. Se hetki, kun runosta ensimmäiset sanat syntyvät, on aina yhtä ihmeellinen. Ne sanat ovat suuri lahja, joista sitten alkaa pulputa lisää kuin lähteestä kirkasta vettä.

Olen sydämestäni kiitollinen näistä minulle annetuista runoista. Niitä haluan jakaa sinulle, hyvä tällä sivullani vieraileva

Tässä vähän lisää runojen kasvupohjasta.

Se oli kevät, kun istuin lasten kirurgisella osastolla. Annoin ajatusteni ja tunteitteni virrata punakantiseen vihkooni. Silloin lähtivät sanat liikkeelle, kuin joen jäät keväällä, valtavalla voimalla. Joskus kirjoitin umpijäisenä, tunteiden jumitiloissa, mutta usein tekstiä tuli voimakkaissa tunnekuohuissa… itkin, kirjoitin, itkin ja kirjoitin samalla kertaa molempia. Välillä tunteet tulivat sellaisella voimalla, että kynäni meni kymmenenkin sivun lävitse.

Koko elämäni ajan kasvanut massiivinen emootioiden pato aukesi sisältäni. Olin hukkua! En voinut kuvitella, mitä kaikkea tuntematonta ja ilmaisematonta tunnetta olinkaan kantanut varhaislapsuudestani asti mukanani! Kun aloin kirjoittamaan keväällä 1989, niin jo vuodessa virtasi yli kaksituhatta runoa vihkoihin. 

Runojeni teemat vaihtelevat tunteiden syvimmistä syövereistä kepeisiin ja hengittäviin aiheisiin, huumorilla höystettyihin “läppärunoihin”. Tällä hetkellä tuntuu, etten rankimpia runojani tule eläessäni julkaisemaan. Ne jäävät ehkä postuumeiksi, jos joku kuolemani jälkeen sattuu innostumaan tuotannostani.

Luontorunous on yksi teemoistani ja “Helisee rannat” on niistä kuuluisin. Siinä runossani imitoin lintuja. Viime vuosina olen kirjoittanut runoutta myös postmaterialistisesta maailmankuvasta kumpuavasta tietoisuudestani. Tekstiä on virrannut läsnäolon parantavasta voimasta ja sekä tämän näkyvän, että näkymättömien rinnakkaisten todellisuuksien rakenteesta. Osa teksteistä on ihan merkillisiä? Kuin ne olisivat tulleet jostain “kaukaa” päivätietoisuuden rajan takaa, syvältä alitajunnasta, korkeammalta minältä ylitajunnasta, sielusta asti, millä sanoilla lähdettä nyt sitten kuvaakaan?

Kirjallinen ilmaisu on ollut itselleni ehdottomasti tärkein “tunnetyökalupakkini” monista instrumenteista!

Sen avulla olen jäänyt henkiin!

Kiitos sanojen virroille ja kuohuville koskille..,

kiitos,

     kiitos,

          kiitos…

Tässä alla kolmenkymmenen vuoden takaista tekstiä:

Ettäkö voisinkin eheytyä,

                            kasvaa minuksi.

Läpi ahdistuksen,

                          lukemattomien tuskanlukkojen.

Ihanko totta !

Jäisikö masennus polkuni varrelle kyynelten monumentiksi. 

Olisiko se ollutkin kipeän kasvun vaihe,

                                     minuksi tulemisen kohta ?