Joskus vain tapahtuu niin , että jokin pysähdyksissä ollut liikahtaa, kuin sattumalta.
Viime viikolla, aivan kesäkuun lopulla, vuotena 2020, koin sellaisen ”sattuman”. Ensin löysin yhdestä kirjasta viittauksen toiseen kirjaan. Sitten pyysin sen jälkimmäisen lähimpään kirjastoon.
En osannut aavistaa, miten syvästi kirja vaikuttaisi minuun? Sitäkään en tiennyt, että syntyisi runo kirjan tarinoiden herättämistä ajatuksista? Tämä teksti on yksi merkillisimmistä, mitä olen kirjoittanut? Ehkä juuri siksi kuluikin kokonainen vuosi, ennenkuin laitoin tämän julkiseksi.
Hämmentävällä tavalla tässä runo ja musiikki alkavat käydä vuoropuhelua. Sitä dialogia voi parhaitten ymmärtää sydämellään, tunteillaan.
Kuuntelusuositus:
Mene johonkin sellaiseen, sinulle sopivaan ja rauhalliseen paikkaan, jossa kuunteluasi ei keskeytetä. Ota kuulokkeet tai laita korvanapit.
Vedä muutamia kertoja ilmaa syvälle keuhkoihisi ja anna sitten ilmavirran tulla hidastettuna, pitkään puhaltaen.
Klikkaa rauhalliseen hetkeesi musiikki soimaan ja sen jälkeen runoni kuulumaan.
Sulje silmäsi.
Anna vaikuttaa. Kun runoni loppuu, keskity aistimaan musiikin sulattamia tunteita
Kuiskasivat tyynen veden takaa. Ja ne sanat, kaikista merkittävimmät, joilla meitä autetaan. Ne kertoivat salaisuuden. Se on juuri unohduksen verho. Sen lävitse minä tulin tänne, sinä, me kaikki, verho, jossa unohdin tärkeimmän, kadotin tiedon siitä, kuka oikeasti olen. Siinä kohdassa katosi ymmärrys sielustani, hävisi näkemisen kyky enkä enää muistanut, kuka oikeasti olin. Miten kauan voikaan kulua aikaa itseä etsiessä, kokonainen elämä, eikä monilla sekään riitä. Mutta miksi niin harvat ovat nähneet täältä verhon taakse, miksi niin vähän niitä, jotka tietävät, mistä he tänne tulivat ja miksi? Sitä minä kysyn, kuinka niin monet ovat kadottaneet tärkeimmän, hukanneet ytimensä, liekkinsä, ilonsa, valonsa, rakkautensa, elämänsä? Sinulta sielunveljeni, sielunsiskoni minä kysyn. Olemmeko tavanneet joskus jossakin? Tunnistatko minut, muistatko silmäni? Olemmeko joskus eläneet yhdessä tutuissa kylissä, rakastaneet, istuneet saman nuotion piirissä? Kerro sielunsiskoni, veljeni, mistä voisin löytää sen tehtävän, jonka minä tälle matkalleni valitsin. Muistatko vielä sieluni sopimuksen, josta sinulle kerroin ennen tänne tuloani. Olen elämääni etsinyt, hakenut minuutta luettujen kirjojen ja ihmisten sivuilta, katsonut kanssakulkijoiden silmistä, josko sieltä löytäisin vastauksen, kuunnellut sanojen väleistä ääntäni. Tänä aamuna minä hengitän kaikkia elettyjä päiviä, vuosia, satoja, tuhansia minussa, kuuntelen hiljaa… Kuuntelen kuiskauksia tyynen veden takaa. Nyt on aika. Ihmisten lapset, nuoret, vanhukset. Yhä useammat meistä löytävät, saavat kosketuksen, tuntevat sielunsa jo täällä eläessään. Nyt on aika. Katso, miten unohduksen verho raottuu. Nyt voimme vihdoinkin nähdä. Ja mikä siellä ja täällä loistaa valoa hohtavana, mikä tuhansissa miljoonissa väreissä kimmeltää? Juuri se on rakkaus. Se suurin liittää meidät kaikki yhteen, ihmiset, satakielet, valkolehdokit, rannan aallot, tuulenvire, kokonaiset kansat, äitimaata sydämestä rakastavat, universumin unesta heräävät. Rakkaus liittää meidät kaikki yhteen. Ja niin erillisyys häviää…, ei ole minua, ei sinua. Me kaikki yhtä, aina.