Kärkkäisen Ukon ja hänen kaksosveljensä syntymäpäiväseminaari Helsingissä, Hotelli Valossa 5.4.2025 klo 9.00.
Tämä sivun kirjoitin minä, Ukoksi kutsuttu, helmikuun alussa 2025. Kun olen runoilijaksi syntynyt, pyydän jo näin etukäteen anteeksi sitä, että tätä kutsua tehdessäni homma lähti siis aivan kokonaan lapasesta. Tästä tuli massiivinen lahjapaketti. Sitä availlessa saattaa vierähtää aikaa… sorry!
Ilokseni saan kuitenkin ilmoittaa tähän heti alkuun, että saat, tämän lukija ja mahdollisesti seminaariin osallistuva, somesta vapaan päivän. Saatat ihmetellä, mitä tarkoitan? Tässäpä tarina:
Säveltäjäystäväni kertoi minulle muutama vuosi sitten suunnitelmastaan. Se teki suuren vaikutuksen. Hän oli säveltänyt vaimolleen ja itselleen heidän hautajaisissa esitettävän musiikin. Kun teokset silloin soitetaan, ei säveltäjä halua konserttia kuvattavan tai äänitettävän. Hautajaisten jälkeen hänen toiveestaan nuotit lopuksi poltetaan.
Säveltäjän kertomus vaikuttaa mielessäni vieläkin niin paljon, että esitän toiveeni ystävääni mukaellen. Pyydän, ettei kukaan kuvaa kännykällä tai kameralla koko seminaaripäivän aikana. Toivon, että tämä tilaisuus jäisi elämään ainutkertaisena kokemuksena itse kunkin osallistujan ja matkaoppaan sydämeen
Samoin toivon, että käytämme esitysten jälkeen perinteisten suosionosoitusten sijasta omassa perheessäni käytössä olevia Hiljaisen Kunnioituksen käsimerkkejä. Kun tapanani on kokeilla erilaisia asioita, niin nyt saamme yhdessä kokea tämänkin. Käsimerkit demonstroin tervetuliaispuheeni yhteydessä. Loppurituaalin jälkeen on sitten suosionosoitusten muoto vapaa. Perheessämme käytössä olevat ”kärkkäiset” sisältävät usein intiaanikiljahduksia, vihellyksiä ja erityisen voimakkaista aplodeja.
Somettomuuteeen liittyen voit, jos niin haluat, toki tilaisuuden jälkeen kertoa läheisille, ystäville ja tutuille tarinoita siitä, mitä näit, kuulit, koit ja mitä tunsit päivän aikana? Kautta aikojen alkuperäisheimot ovat tarinoineet tulen ääressä. Mielen syviä haavoja parantavina ovat jääneet erityisesti mieleeni ne ”intiaanipiireissä” kokemani turvalliset, läsnäololla marinoituneet tunteiden kohtaamiset. Katso tarinani piirityöskentelystä: Linkkinä pieni ote tulevasta kirjastani.
Tämän synttäriseminaarin ajatuksenani on tuoda tarinamme kautta ja sen avulla kaksosmyytin molemmat puolet yhteen, minun, vielä nyt elävän ja päivälleen 5.4.2025, tasan seitsemänkymmentä vuotta sitten kuolleen kaksosveljeni hengen.
Kun kysymys on syntymäpäivästä, avaan tässä vähän reunasta ja tuonnempana lisää meidän alkumetrejä, siis syntymäämme. Myyttisissä tarinoissa kaksoset edustavat kokonaisuuden kahta puolta. Yhdessä tarinassa, kun ensimmäinen kaksosista syntyi, niin ”seuraajaksi” kutsuttu toinen piti ensimmäistä kantapäästä kiinni. Minä Ukko, aiemmalta etunimeltäni Paavo Johannes, synnyin ensin 4.4.1955 klo 17.15. Kaksosveljeni kuoli synnytyksessä 5.4. klo 00.15. Silloin hänen ”otteensa kantapäästäni” herposi.
Olen saanut elämässäni kohdata ja käydä vahvaa dialogia edesmenneen kaksosveljeni hengen kanssa (siis ihan oikeesti)! Olen myös saanut tuntea hänen fyysisen kosketuksensa. Nämä asiat ovat minulle koettuina totta. Kerron niistä kutsun kakkososassa videolla.Tämän seminaarin ajatuksena on mahdollistaa, jos osallistujat niin haluavat, maailmankuvien avartumista suuntaan, jossa pelot väistyisivät ja Elämän kauneus ja herkkyys, ilo ja rakkaus, mielenrauha ja huumori voisivat kasvaa ja kukoistaa. Juuri sellainen on sydämeni herkkänä toiveena. Ehkäpä näissä seminaarin, jopa mystisen myyttisissä tarinoissa, voisivatkin meidän kaksosten matkaopasystävät edustaa kokonaisuuden kahta puolta, näkyvää ja näkymätöntä.
Koen suurta iloa saadessani toivottaa sinut lämpimästi tervetulleeksi omasta ja veljeni puolesta.
:llä -Ukko-
Kuva Neljän Tuulen leiriltä kesällä 2022. Sammatti: foto Yrjö Norling.
Seminaaripäivässä osallistujat jakautuvat kolmen hengen ”intiaanipiiriryhmiin” siten, että tutut eivät ole keskenään samassa ryhmässä. Päivän aikana jakaannutaan alun ensimmäisen kerran jälkeen vielä kolme kertaa eri ryhmiin. Näin mahdollistuu verkottuminen. Olen elämäni aikana yhdistänyt laskemattomia ihmisiä. Tästä johtuen joku on kutsunut minua verkonkutojaksi, toinen taas hämähäkkimieheksi.
Seminaaripäivässä on jokaiselle Matkaoppaalla kymmenen (10) minuutin puheenvuoro, jota seuraa tarinahetki ryhmissä. Kun ensi kertaa eräs ystäväni kuuli, miten monta esitystä olen suunnitellut yhden päivän seminaariin, hän hätkähti… siis mitä, 19!? Kylläpä on paljon yhdessä päivässä!! Kerroin hänelle, että tämä määrä johtuu siitä, etten yksin suunnitellut tätä. Me molemmat olimme hommissa, siis veljeni ja minä
Esitysten paljous muodostaa monipuolisen aarteen, josta voit poimia sinulle tärkeitä hippuja omalle sielullesi. Pienten esitysten välissä on mahdollista syntyä huokoisuutta, läsnäoloa, ihmettelyä ja erityisesti uusien ihmisten kohtaamisten riemua.
Sisääntulo Valo -hotellin koulutustilaan 8.45
Aloitus klo 9.00
Päivän juontaa Sampo Manninen.
Matkaoppaiksi ovat lupautuneet alla olevilla teemoilla seuraavat ystävät:
– Antti Pentikäisen lähettämän syntymäpäivälahjan ensiesitys (video).
– Ukko Kärkkäinen: Tervetuloa
– Anni Pellikka: ”Kohtukuolleen siskon sielunsopimus, ja viimein – vapautus”.
– Sampo Manninen: Saattohoidon merkitys matkalla täältä sinne.
LOUNAS 11.30-13.00 pienryhmät vaihtuu
– Jussi Vänttinen: Itkevä huilu.
– Ari-Pekka Skarp: Nondualismi (Balilta video)
– Maiju Saariniemi: Suurimmasta painajaisesta yhteys rakkauteen.
– Jouko Ollikainen: Käynti edellisen, Algerian sodassa kuolleen, inkarnaationi haudalla.
pienryhmät vaihtuu
– Arto O. Salonen: Systeemisellä ymmärryksellä näkymätön näkyväksi.
– Kira Gyllenbögel: Rumpuni mystinen tarina.
– Tuomas Rounakari: Karhun katseella laulan. Shamaanin opetus.
– Ukko… kiitokset
– Ukko, Kira ja Tuomas: Loppurituaali.
Tällaista alla olevan kuvan sadetta minä toivon päivään
Tässä alla taustaa siihen, miksi tällainen seminaari?
Olen lähes viisikymmentä vuotta perehtynyt psykologiaan. Erityisesti olen prosessoinut sodantoisen sukupolven traumoja omakohtaisena, rintamalla haavoittuneen isän poikana. Ennen psykologiaa kutsuttiin sielutieteeksi. Tämän seminaaripäivän yhtenä tavoitteena on palauttaa henkisen hyvinvoinnin lisäämiseksi sielutiede vähintään millin verran lähemmäksi postmaterialistisen parantamisen paradigmaa. (Tarkempi selitys tulee seminaariin kutsun osassa kaksi).
Alkuperäisheimoissa kriisissä olevalle ihmiselle tehtiin shamanistisia sielunpalautusmatkoja. Niitä on kuvannut mm. psykologi Peter Levine kirjassaan ”Kun tiikeri herää”, antropologi Michael Harner kirjassaan ”Shamaanin tie” sekä suomalainen, väitöskirjaa valmisteleva tutkija Hanne Metsähinen ansiokkaassa gradussaan. Klikkaa: ”Se vois antaa meille kaikille yksilöille ja yhteisöille ja yhteiskunnille sielullisen elon takaisin.” : Sielunmenetys ja -palautus nykyshamanismissa
Sitten takaisin tarinaani:
Alla olevassa kuvassa ylävasemmalla Tuiran sairaala Oulussa. Siellä me synnyimme. Kävin aikoinaan veljeni ”etsimismatkalla” siellä. Yläoikealla teos meistä. Vasemman puoleinen kivi kuvaa minua ja oikea veljeäni. Tämä oli prosessityö, jonka tein yhdeksänkymmenluvun alkupuolella. Liitin kaksoset yhteen kettingeillä, joista toinen oli ruostunut ja toinen uusi. Kun yhdeksän kuukautta kivet olivat olleet kiinni toisissaan, yhtenä tunnemyrskyisenä yönä heitin ne pihalle. Silloin hajosi teoksen sidos. Henkiseen katkaisuun on mennyt kyllä paljon pidempi aika.
Alavasemmalla ensimmäinen käynti veljeni ja Katri -äitini lapsen haudalla. Loppuunpalamisen herättämänä, vuonna 1989, lähdin etsimään veljeäni viimeistä leposijaa. Otin yhteyttä Oulun evl. seurakuntaan. Siellä oli maininta kemiläisestä äidistä, jonka lapsi oli kuollut ja haudattu Oulun vanhalle kirkkomaalle. Minulle käytiin näyttämässä hautapaikka. Silloin, kolmekymmentä neljä vuotiaana, löysin etsimäni. Paikalla ei ollut kiveä. Äiti oli käytännönläheinen ihminen, eikä halunnut, että hautaa pitäisi käydä Kemistä asti hoitamassa.
Kun tilasin yli kolmekymmentä vuotta sitten minun ja veljeni synnytyskertomuksen, löytyi sieltä hätkähdyttävän traaginen tapahtuma! Tämän kerron siksi, koska juuri se käynnisti elämäni merkittävimmän, tähän seminaaripäiväänkin oleellisesti. Sain lopulta kosketuksen veljeni sieluun
Meidän kaksosten synnytys oli erityisen vaikea! Syntymäni jälkeen veljeni jäi kiinni synnytyskanavaan. Lääkäri joutui, äitini pelastamiseksi, käyttämään kranioklastia . Siihen veljeni matka päättyi. Vasta nyt viikolla, tämän vuoden 2025 helmikuulla, näin ensimmäisen kerran kuvan operaatiossa käytetystä instrumentista. Tunsin koko kehossani väristykset ! Itketti…Tuli mieleeni, että kuvan katsomisen synnyttämässä vahvassa tunnekokemuksessa taisivat olla ne viimeiset kierrokset siitä piikkilangasta, jonka aioin seminaarin loppurituaalissa katkoa pienen, minua kuvaavan kangasnuken ympäriltä. Äiti oli synnytyslaitoksella pyytänyt, että hänelle tuodut kukat laitetaan lapsensa arkkuun.
Alaoikealla kuvassa, 1990 luvun alkupuolella, tekemäni veistos ”Toivottu”. Siinä olen veljeni kanssa äitimme kohdussa.
Vasemman puoleisen näistä alla näkyvistä Abalon simpukan kuorenpaloista kätkin kerran maahan kaksosveljeni haudalla käydessäni. Minulta hänelle
Noustaan nyt syvästä päädystä pinnemmalle. Ehkä vesilasi tai pieni kävelylenkki voisivat tehdä tässä kohdassa hyvää
Olin 2000 luvun alusta lähes kymmenen vuotta hyvinvointikouluttajana ja työnohjaajana. Silloin kyselin monesti ihmisiltä jaksamisen avaimista. Nyt sitten kysymys sinulle, tämän kutsun saaneelle ja myös minulle:
Miten me huolehdimme omasta hyvinvoinnistamme? Entä mistä löydämme sisäistä rauhaa maailman epävarmuuden keskellä?
Avaan omia hyvinvoinnin lähteitä tässä. Kun en synttäreillä kerro juurikaan omissa osuuksissani elämästäni, niin tässä kutsussa tarinoiden ”harrikka” näyttää pörähtäneen isosti käyntiin! Itse ammennan luonnosta voimaa. Yhtenä päivänä, kun näin ison tilhiparven lentävän, läikähti kiitollisuus sydämessäni. Linnut, yrtit, sienet, perhoset ja niin monen monet nuotioretket Inkerin kanssa ovat olleet merkityksellisiä hyvinvoinnille. Käymme myös Inkerin kanssa puuhengittämässä turvallisiin ja vanhoihin männynrunkoihin nojaten. Alla yksi puuhengitysmännyistämme. Oletko sinä hengitellyt puiden kanssa tai halannut niitä?
Runojen ja kirjan kirjoittaminen, yhdessä elettävät arkipäivät ja terveellisen ruoan valmistaminen sekä niistä yhdessä nauttiminen tuovat minulle paljon inspiraatiota ja iloa. Ja yrttiteet vuosikymmenien ajan ja nykyään sikurilatte… ah!
Lähiviikkojen aamuisissa meditoinneissa olen huomannut, että maailmanpoliittinen tilanne uhkaa välillä tunkeutua huolina mieleen, katkaista mantran ja hyvän olon negatiivisilla ajatuskehillä. Kiitollisuuskävelyssä onnistun helpommin pääsemään ihanaan, mielenrauhaa mukana tuovaan meditatiiviseen tilaan. Teemme päivittäin Inkerin kanssa kerrostalossa asuessamme yhdessä myös kiitosporrastreenejä kahdeksannesta kerroksesta alas, jossa aamuhalaus ja sitten ylös jokaisella askeleella kiittäen. Välillä mietimme, ketäs nyt sitten kiitämme? Perhe on käyty moneen kertaan läpi ja myös teitä ystäviä muistettu… esim. kii-tos Eli-sa-bet… kii-tos Sam-po…
Ketä läheisiä tai ystäviäsi sinä haluaisit kiittää tänään?
Itselläni tulee tänä vuonna kuusitoista vuotta täyteen, jolloin olen lähes jokapäivä tehnyt kiitollisuuskävelyjä. Tekniikka on simppeli; joka askeleella kiitän: kii-tos, kii-tos, kii-tos… jne. monia monia satojakin kertoja päivittäin. Kiitollisuuskävellessä tulee ihana fiilis, ei ole huolten häivääkään mielessä. Välillä lähetän ajatuksissani sydämiä
Sitten fokustan enemmän tämän seminaarin sisältöihin. Runoilijana käytän usein sanaa sielu. Tiedän, että sieluni on ollut olemassa ennen tätä, nyt Ukkona tunnistettua ja kutsuttua kehollistumaa. Olen myös vakuuttunut, että sieluni jää eloon tämän kehoni kuoleman jälkeen. Senkin myös tiedän varmasti, että olen elänyt aiemmin monet kerrat tällä Äitimaaksikin kutsutulla. Yllä olevat eivät ole minulle uskontoa, uskoa tai uskomuksia, vaan ne ovat tietoa ja totta. Perustelen näitä ajatuksiani myöhemmin alimman linkin johdattamalla sivustolla osassa kaksi.
On tuntunut tosi hyvältä saada tehdä tätä seminaariohjelmasta kertovaa sivustoa. Koen tämän tärkeimpänä elämäntehtävänäni. Saan jakaa niitä aarteita, mitä itse olen löytänyt. Jos joku ottaa koppia tämän kutsun juttuista, hyvä niin ja mikäli ei ota, on sekin vaihtoehto ok. Kun olen katsonut taas uudelleen linkittämiäni tutkijoiden videoita mm. Oliver Lazarin, Kenneth Ringin ja IANDS:n seminaarista kuvatttuja tarinoita kuolemanrajakokemuksista tai kun olen lukenut reinkarnaatio caseja ja tutkimuksia, olen tuntenut niistä virtaavan itseeni syvää mielenrauhaa ja sydämessä asti väreilevää iloa. Meillä ei ole oikeesti mitään hätää. Kun kehomme aikanaan kuolee, ei sielullemme tapahdu pahaa. Meidän käy hyvin. Niin se vain on. Sielumme lähtee Valoa kohti ja se on kyllä siistiä. Kuitenkin täällä nyt eläminen on aivan parasta tällä hetkellä
Oma isäni kuoli 63 vuotiaana. Tuntuu hyvältä, että olen itse saanut elää näin kauan, kohta 70 vuotta. On ollut mahdollisuus aistia tuulen viestejä kasvoilla ja tuntea nyt täällä Kotkassa upeiden puistojen lukemattomien kukkien tuoksuja.
Ja on niin sitten ihanaa, että saa rakastaa läheisiä, lapsia, heidän perheitään; lastenlapsia. Tunnen myös suurta iloa saadessani istahtaa välillä ystävien kanssa tarinoimaan ja ihmettelemään.
Se, mikä on vaikuttanut elämääni eniten, on lähes puolenvuosisadan yhteinen matka rakkaan taiteilijapuolison kanssa. Hänelle, Inkerille, olen syvästi kiitollinen rakkaudesta ja niin monen monista, lempeän myötätuntoisen hyväksyvistä katseista.
Kiitos Inkeri, kiitos
Kun täytin 60 vuotta, oli salainen haaveeni, että saisin lämpimän untuvamakuupussin. Jätin toiveeni kuitenkin ilmaisematta silloin. Suunnittelin silloinkin seminaaria, mutta peruin tapahtuman. Olin sen verran heikossa ”hapessa”, etten jaksanut järjestää. Onneksi nyt olen saanut ihanaa apua käytännön järjestelyihin. Kiitos Sampo
Olen elämässäni rakastanut aineettomia lahjoja. Yksi toive minulla on tämän 70 -vuotissynttärien suhteen. Pyydän, että te kutsutut, annatte lahjan itsellenne lukemalla ja katsomalla sitä sielunne suuruutta ja Valoa, mikä teissä ja meissä jokaisessa on. Viidentoista vuoden ajan olen uuttanut ja konsentroinutvaltavasta datamäärästä fokusoiden aina vaan oleellisimpiin ja keskeisimpiin olemassaolon, elämän ja kuoleman ydinkysymyksiin!
Arvostamani, Puolassa syntynyt, ekofilosofi Henryck Skolimowski on puhunut ajasta ystävänä. Aika ja läsnäolo on arvokkaimpia asioita, mitä me voimme toinen toisillemme antaa. Mikäli kutsun sivustolla olevat jutut eivät voi vähempää kiinnostaa, niin on ihan ok jättää ne kokonaan lukematta ja katsomatta. En halua, että niihin käytetty aika alkaisi ressaamaan ketään! Eräs kuulemani lause on jäänyt elämään minulle motoksi: ”Ei tää elämä oo niin vakavaa”. Joten ota siis täysi vapaus lahjaideani suhteen.
Niille, joita kiinnostaa kahlata vaskoolin kanssa tiedonpurossani, niin voitte huuhtoa sieltä sen verran hippuja, että saatte tehtyä niistä rauhankorun itsellenne. Vuosia sitten sain kulkea Mäntyharjulla italialaisen taiteilijan ohjaamaa rauhanpolkua rauhansillalle asti. Muovailimme jokainen kävellessämme valkoisesta vahasta rauhanmuotoa. Se polku oli erityisen vaikuttava kokemus. Vieläkin kosketti, kun linkittäessäni katsoin siellä kuvatun pienen videon. Muistot tulvahtivat mieleeni. Miten tärkeää olisi, että maiden johtajat muovailisivat käsissään ihmiskuntaan rauhaa.
Alla näkyvän aarrekartan tein vähän yli kuusikymppisenä. Yksi unelmani, johon olen etsinyt vastausta, tulee esiin kartan keskellä: ”Mikä on sielu?” Sen vieressä on pienemmällä teksti: ”Elämä antaa voimansa ja viisautensa ihmisen käyttöön kyselemättä, ehtoja tai vaatimuksia asettamatta.”
Rauhaa ja kiitollisuutta minä haluan meditoida tälle ihanalle Tellukselle, yhteiselle rakkaalle kotiplaneetallemme. Pyydän, että me kaikki, lapsemme, lastenlapset ja koko ihmiskunta, saisimme elää turvassa ja onnellisina juuri sellaista elämää, minkä koemme sydämissämme meidän näköiseksemme
Pyydän myös, että me voisimme tuoda mukanamme seminaaripäivän kohtaamisiin lämpöä, myötätuntoa, rakkautta ja mahdollismman paljon iloa ja huumoria
Ja tässä alla linkki siihen, minkä koen elämäntehtäväkseni. Haluan kertoa sielunmatkasta; täältä sinne Valoon ja takaisin.
