Tarinoita Inkerin ja Ukon runopolun varrelta…

Tällä sivulla on Kärkkäisen Inkerin (os. Nissinen) ja Ukon (ent. nimi Paavo Johannes) tarinoita elämänmatkamme varrelta.

Meille molemmille runous on antanut suuntaviittoja, erityisesti silloin, kun ollut haasteellisen kipeitä vaiheita. Jo nuoruudessamme meillä molemmilla oli omat vihkomme, johon jäljensimme meille tärkeitä runoja. Ole hyvä, tässä tarinaamme  

 

Minä Inkeri synnyin Soisalon saaressa, Leppävirralla, Kurjalan kylän Hirvolanniemen tilan kammarissa viisikymmentä luvulla.

Runous tuli elämääni kodissa olleiden kirjojen kautta. Meillä oli mm. Anna-Maija Raittilan ja Viljo Kajavan runokirjoja. Kirjoitin omaan vihkooni minulle tärkeitä runoja. Tässä alla vihkoni kansi ja yksi Anna-Maija Raittilan runo.  

Itse olen luonut yli neljä vuosikymmentä tekstiilitaidetta ja kirjoittanut vain muutamia runoja. Luen sinulle yhden esimerkin. Se runo syntyi keväällä 2012 työskennellessäni alla kuvassa näkyvän ”Turvaverkko ja muita verkostoja” taideteoksen materiaalien parissa. Poltin kuparilankoja saadakseni teoksiini erilaisia sävyjä. Samassa luovassa prosessissa syntyi myös taideteossarja ”Pikarijäkälä”. Niitä näkyy Turvaverkon alla. Muotoilin polttamistani kuparilangoista puiden juuriin pikarijäkäliä. Idea niistä sai alkunsa Helvi Juvosen runosta:

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,

ja sade täytti sen, ja pisarassa

kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:

Nyt malja elämämme rikkaudelle.”

Helvi Juvonen

 

 

Klikaa ensin äänitiedosto ”Turvaverkko ja muita verkostoja”. 

Sen alussa kerron muutamalla sanalla teoksestani ja sitten, kun aloitan lukea runoani, niin voit laittaa musiikkitaustan soimaan. Sulje hetkeksi silmäsi.

Runon jälkeen voit avata silmät ja vielä musiikin soidessa katsella teoksiani. Kuvia kuvia löytyy alta.  

Tästä vasemmalta klikkaamalla voit kuunnella tulkintani ”Turvaverkko ja muita verkostoja” -runoni.

Tässä vielä sinulle keväällä 2022 uusiin teoksiini syntynyt runoni.

Ks. Hän halasi merenrannan kiveä.

Mikäli hauat käydä katsomassa muitakin teoksiani, niin tästä linkistä pääset sivuilleni: lisää Inkerin teoksia. 

Tästä alta pääset sitten seuraavaksi tutustumaan runoilija Ukko Kärkkäisen polkuun…

Tuossa yllä oikealla minä istun nuorena miehenä pitsinen baskeri päässä kiehisiä vuolemassa. Vierelläni puunrungolla on pieni kimppu rentukoita ja ruskeiden samettifarkkujen takataskussa pilkistää piippu ja tupakkamassi. 

Samoin kuin Inkeri, niin minäkin kirjoitin rakastamieni runoilijoiden tekstejä vihkooni.

Olen pohjoisen poika ja suurimman osan lapsuutta sekä nuoruutta Rovaniemellä asunut metsien, tuntureiden, soiden ja jokivarsien samoaja.

Runouteen minut tutustuttivat hyvät ystäväni ja nuoruudessa runoilijoista suurimman vaikutuksen minuun teki Risto Rasa. Tänä vuonna tulee 50 vuotta täyteen hänen esikoisteoksensa julkistamisesta. ”Metsän seinä on vain vihreä ovi” merkitsi minulle, luontofriikille, todella paljon  

”Metsän seinä

on vain vihreä ovi,

josta valo ohjaa ystäväänsä.”

 

”Linnunäänten joukossa

on yksi surullinen.

Kun sen erottaa,

ei hetkeen kuule niitä muita.”

Luin myös Helena Anhavan runoja. ”Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa” teki vaikutuksen.

”Itseään on turha lähteä pakoon,

se tulee mukana.”

 

”Se on se tunne

että ei kelpaa

ei mihinkään

eikä kenellekään.”

 

Myös Niilo Rauhalan tuotanto kului käsissäni. Erityisesti yksi hänen runonsa oli minulle, elämäni yhdessä vaikeimmista vaiheistani, toivoa antava. Muistan, miten luin printtaamastani paperilapusta sitä usein työhuoneeni seinältä, tietokoneen vierestä:

”Saat nöyryytyksistä kukkasen,

jos olet taitava,

jos et tuulispäänä puhalla valmiita terälehtiä käsistäsi.

Hiljaisuudessa ne liittyvät yhteen,

niinkuin luu kasvaa luuhun kipeän kääreen sisällä.”

Aikuisuudessa minua ovat puhutelleet  Maaria Leinosen runot. Muista runoilijoista on syvälle mieleeni jäänyt Leif Färding:

Yö yöltä jokin minussa kirkastuu, 
      yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi. 
        Minä eksyin tiheään sumuun 
              ja kuulin vain etäistä huuhkajaa. 
Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika, 
       otin soittimeni ja runoilin….”

Monta vuosikymmentä olemme molemmat rakastaneet Ulrich Schafferin runoutta. Tässä linkissä kerromme, miten nautimme hänen tuotannostaan, välillä, lähes päivittäin: Vuoden 2021 ensimmäisiksi runoiksi tulivat nämä.

    ****

Ensimmäiset muutamat omat runoni kirjoitin 1970 luvun lopulla opiskellessani Lappeenrannassa.

Varsinainen sanojen tulva alkoi keväällä 1989. Sen jälkeen runoja on syntynyt tähän päivään mennessä ehkä noin 20000. En ole niitä  kaikkia edes tarkkaan laskenut. Puolessatoista vuodessa, lokakuulle 1990 mennessä, on  kirjoittanut jo 2500 runoa. Nyt niitä on kyllä kertynyt yli kolmekymmenen vuoden aikana jo melkoinen määrä. Alla käsin kirjoittamiani vihkoja. Viimeiset kymmenen vuotta ovat tiedostot täyttyneet runoistani.

 

Olen julkaissut vain yhden omakustanteen. Painattamiseen sain tukea Syöpäyhdistykseltä.

Kirja alkaa tällä runolla:

Tartut pienellä kädelläsi käteeni,

hidastan askeleita.

Ja päättyy tähän:

Ettäkö voisinkin eheytyä,

kasvaa minuksi.

Ettäkö läpi ahdistuksen,

lukemattomien tuskanlukkojen.

Ihanko totta !

Jäisikö masennus polkuni varrelle

kyynelten monumentiksi?

Olisiko se ollutkin

kipeän kasvun vaihe,

minuksi tulemisen kohta ?

 

Tämä ihme tapahtui!

Syntyi kyynelten monumentti,

valtava määrä tunteista kertovia runoja.

Olen palannut usein muutamaan, kolmekymmentä vuotta sitten kirjoittamaani runoon. Vedimme silloin vaimoni kanssa Rovaniemellä Mannerheimin lastensuojeluliitossa ohjaavan kasvatuksen kurssia. Siellä kävimme keskustelua siitä, miten tärkeää on tulla tietoiseksi saamistamme haitallisista kasvatusmalleista. Myönteiset, lasta rakastavat ja turvaavat mallit ovat arvokkainta, mitä voimme seuraavalle polvelle antaa.

Pohdin niinä ruuhkavuosina, pienten lasten monesti niin hermostuneena isänä, millaisia ”nauhoja” olen saanut sodan traumojen runtelemilta vanhemmiltani, omalta äidiltäni ja isältäni.

Yksi lyhyt runoni niiltä ajoilta kuvaa edellä mainittua tilannetta.

”Minä,

sodan toinen sukupolvi.

Aivoissani isän sirpaleet,

sodan,

kauhun sirpaleet.

Työskentelin silloin geofysiikan osastolla ja yksi osa työstäni liittyi tietokoneohjelmointiin. Käytin näitä teemoja alla olevassa runossani:

Vihani,

kuin tietokonevirus,

piilossa kovalevylläni,

aivoissani.

Kesken ohjelman,

alkaa monistaa itseään

täyttää kaiken tilan.

Hakemistossa vain:

Directory of C:/system

VIHA.EXE

VIHA.EXE

VIHA.EXE

Olisipa debuggeri

ja pääsisinpä tutkimaan viruksen koodia.

Jos osaisin,

muuttaisin proseduurin.

Hakemistossa:

Directory of C:/system

RAKKAUS.EXE

RAKKAUS.EXE

RAKKAUS.EXE”

 

(Debuggeri on jäjitysohjelmisto, jolla voi etsiä tietokoneviruksen koodia.)

Tein paljon ”psyykkistä työtä”, luin kasvatusoppaista ja psykologiaa. Hain myös terapeuttista apua itselleni. Toivoin sydämestäni, lasteni vuoksi, että voisin katkaista edelliseltä sukupolvelta tullutta kipeää tai että ainakin osan vihanauhoista voisin äänittää uudelleen rakkaudella

Lapsuudessani lapsen väkivaltainen kurittaminen oli yleistä, valtavirta kasvatusta ja siihen jopa kehoitettiin. ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”… tai ”joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”. Ne olivat kyllä niin sitten vääristyneitä ohjelmointeja. Turvalliset rajat ovat tärkeät, mutta millä ne vetää, vihalla vai rakkaudella?

Omat lapset ikävaiheissaan herättävät eloon juuri ne tunteet, jotka ovat jääneet ilmaisua vaille vanhemman omassa lapsuudessa. Näyttää siltä, että ne tulevat takautuvina sijoituksina. Mitä tallettaa, sitä nostaa. Tässä yksi pieni runoni. 

 

Tässä alla on nauhoihin liittyvä neljän runon sarja. Laita ensin taustamusiikki soimaan ja klikkaa sitten runoäänitykset.

Tästä vasemmalta klikkaamalla voit kuunnella runot. Alkuun ja runojen väleihin olen tehnyt tilaa musiikille. 

Napsauttamalla tätä löytyy runojeni kirjallinen versio

Olen laittanut joitakin runojani kuunneltavaksi Bonis-Avibuksen kotisivuilleni. Jostain syystä, jota en oikein itsekään tiedä, nousee omasta tuotannostani yksi runoni minulle erityisen merkitykselliseksi.

Se löytyy täältä: ”Tunturipurojen viisaus”.

Ehkä tässä on koko elämäni pituisen matka yksi perusteema, tunturipurojen viisaus, suru aarteena?

Koko tuotantoni ehdoton yleisönsuosikki on yli 20 vuotta sitten syntynyt luontorunoni. Olen esittänyt sitä  kymmenille tuhansille ihmisille. Siinä runossa imitoin rakastamiani lintuja. Ole hyvä: ”Helisee Rannat”.

Silloin, kun runon esittää yleisölle, tilanne on toisenlainen. Tässä alla on hauska livetaltiointi Suomen kansallismuseolla pidetystä Aineettoman kulttuuriperinnön päiviltä. Teemana oli Elossa – luonto ja elävä perintö. Esityksessä sattui mukava tilanne, kun unohdin kesken runonlausunnan tekstin. No ei se mittään! Kaivoin paperin ja jatkoin esitystä 🙂

Ole hyvä, tässä videotaltiointi.

Täältä löytyy muitakin runojani: Runojani kuunneltavaksi.

 

Mitä sitten runot ovat syvimmiltään merkinneet minulle? 

Voin nyt sanoa, että niiden avulla olen jäänyt henkiin. Runoja kirjoittaessa minulle syvimpien kriisieni aikana mahdollistui syvä tunneilmaisu; pelon, vihan, raivon, surun, onnen, ilon ja rakkauden. Runous auttoi sanoittamaan lapsuudessa kokemaani syvää tuskaa. Sain omalta osaltani purkaa sodan toisen sukupolven tunnemiinakenttää. 

Pystyin lopulta myötätuntoisesti näkemään rakastavassa valossa vanhempani ja antamaan heille anteeksi. He, rikkoutuneina, olivat tehneet parhaansa niillä edellytyksillä ja sillä ymmärryksellä, mitä heillä oli sinä aikana käytettävissä.

Kiitos isä  

Kiitos äiti  

 

Päätän tämän sivun sodassa aivoihin haavoittuneen isäni, Tauno Johanneksen, keväällä 1949 äidilleni, Katri Vilhelmiinalle, kirjoittamiin tunteisiin ja tekstiin. 

Isän päiväkirja löytyi vasta hänen kuoltuaan.

Täältä pääsee nettisivujen alkuun, ensimmäiselle sivulle.

Klikkaa BONIS-AVIBUKSEN ALKUUN