”Trauma määritellään henkiseksi tai ruumiilliseksi vaurioksi tai haavaksi. Sen aiheuttaa traumatisoiva tapahtuma, joka saa aikaan traumaattista stressiä.”
”Traumatisoiva tapahtuma on mikä tahansa yksilön kokema uhkaava tilanne, joka aiheuttaa epätavallisen voimakkaita, normaalia elämää häiritseviä reaktioita. Traumatisoiva tapahtuma voi koskettaa yhtä henkilöä (omaisen kuolema, väkivallan uhriksi joutuminen) tai vaikutuksen piiriin voi joutua perhe, ryhmä tai yhteisö (aseellinen ryöstö, työpaikkaonnettomuus, työtoverin itsemurha tai suuronnettomuus).
Yksittäinen traumatisoiva tapahtuma aiheuttaa ns. I-tyypin trauman. Toistuva traumatisoiva tekijä ihmisen elämässä (esim. perheväkivalta, insesti, koulukiusaaminen /työpaikkakiusaaminen) aiheuttaa ns. II-tyypin trauman.”
Mikäli itse en olisi elämässäni kokenut traumaattisia tapahtumia ja jäänyt niiden tunnevangiksi vuosikymmeniksi, tuskin naputtelisin tällaista tekstiä. On niin paljon muitakin asioita, itseäni kiinnostavia, helpompia ja huokoisempia juttuja.
Mutta minun polkuni kulki toisin. Elämäni halkeama oli syvä. Kun aikuisuuden kriiseissäni avautui varhaisuuden aikaikkuna, alkoivat lapsuuden ilmaisia vaille jääneet tunteet vyöryä voimalla tietoisuuteeni. Kahdeksan kertaa menetin tajuntani, kun lähestyin tunnetasolla varhaislapsuuttani.
Piikkilangalla parhaitten pystyin kuvaamaan paikkaa, jossa olin, traumavankilaa, sisäistä maailmaani. Erään kerran pyöritin tuskissani vaaleansinisen kangasnuken piikkilangan sisään. olin aiemmin kuvannut minussa aikuisessa olevaa lapsiosaa ja se oli ollut mukanani kouluttaessani Mannerheimin lastensuojeluliitossa vanhempainryhmää. Piikkilanka teos sai nimen ”pikku Paavo”. Sillä nimellä, Paavo Johanneksena, elin elämääni 55 ensimmäistä vuotta.
Tähän piikkilankateokseeni kilpistyy trauman ydin!
Satutetun ihmisen ympärille kääriytyvät ahdistuksen, tuskan ja kauhun tunteet. Lapsuudessa haavoitetulla on paljon huonommat kortit, joilla tätä elämän peliä pitäisi pelata. Tarvitaan suurta taitoa, että sellaisella traumajaolla voittaa!
Kuuntele, jos sinulla on siihen aikaa, tämä Ylen ohjelma aluksi, ennenkuin jatkat lukemista. Tämän ohjelman olisi erittäin tärkeää jokaisen kuunnella. Ohjelmassa kertoo vakavasta lapsuusajan traumasta selviytynyt terapeutti. Tämä tarina auttaa hahmottamaan tämän sivun sisältöjä:
Pahimmillaan traumatisoitunut, sitä syvimmiltään haluamatta, muuttuu ympäristömyrkyksi. Paha olo generoi toisissa ihmisessä huonoja puolia esiin. Traumatisoitunutta ei ymmärretä, häntä aletaan kartettaa, hänestä puhutaan selän takana pahaa ja häntä vastaan käätyvät lopulta läheisimmätkin. Kuka nyt haluaisi olla kävelevän ongelman kanssa tekemisissä!
Me kannamme traumoja mukanamme. Tässä silmiä avaava artikkeli aiheesta.
Piikkilankapallon sisällä oleva traumatisoitunut nähdään usein terveydenhoidossakin moniongelmallisena. Häntä heitellään luukulta toiselle.
Mutta tämä kerähän pitäisi purkaa!
Traumoja ei kuitenkaan usein tunnisteta! Kun sitten oireiden takana olevat syvimmät syyt löydetään, olisi tärkeää työstää niitä sellaisilla menetelmillä, jotka oikeasti toimivat.
Syrjälän Teemuon kehittänyt miesten ryhmille erittäin mielenkiintoisen yhteisöllisen tunnetyöskentelymenetelmän. Siellä piikkilankoja voidaan kehollisten harjoitusten avulla purkaa pienen minämme, sisäisen lapsen ympäriltä. Teemun käyttämät, alunperinWim Hofinlöytämät hengitys- ja kylmäaltistustekniikat toimivat tunteiden purkamisen oivallisina työkaluina.
Olen saanut olla Miesten viikonlopuissa mukana selviytymistarinankertojana. Vihdoinkin neljänkymmenen vuoden aikana keräämäni traumojenpurkamisen ja surun vapaana virtaamisen tietotaito on voinut olla yhteisessä heimopiirissä läsnä.
Viikonlopun kokemukset ovat olleet aivan uskomattomia… oikeesti!
Avoimuus, rohkeus, voima ja niin syvälle koskettava, eheyttävä herkkyys on todellinen lahja.
Arvostan ja kunnioitan teitä rakkaat tuntevat heimoveljet
Tarvitaan tunneilmastonmuutosta ja tällaisia traumojen purkupaikkoja, Ne ovat aivan välttämättömiä! Jos ihminen ei saa yhteyttä vaikkapa suruunsa, jää hän silloin väistamättä menneisyytensä vangiksi. Yksi piirre, joka näkyy surunsa löytämättömän elämässä, on menneisyyden kokemusten tunteiden kieltäminen. Siitä seuraa pahimmillaan massiivinen kyynisyys!
Netin linnunradalta löysin parhaimman artikkelin kyynisyyden synnystä. Poimin tähän joitakin otteita artikkelista, koska koen, että se on yhä lisääntyvä ongelma:
”Kyynisyyttä ei valita, siihen ajaudutaan.”
”Kyynisyyden elämänkaari alkaa surusta. Aina kun ihminen kokee pettymyksen, hänessä herää surun tunne. Surun tunne kertoo, että asia, jonka menetimme, oli aidosti arvokas.”
”Kun yhteys omiin tunteisiin katkeaa, alkaa ihmisen perusolemus muuttua harmaaksi. Hänen tunne-elämänsä on latteaa, sillä epämiellyttävien tunteiden torjuminen vie häneltä myös positiivisemmat tunteet.
Tunne-elämä tulee kokonaisuutena, eikä siitä voi valikoida vain haluttuja osia. Jos väistää oman surunsa, menettää myös ilon. Yhteys omiin tunteisiin on joko auki tai kiinni, eikä sieltä voi valikoida pelkästään haluamiaan palasia.
Kun kyyninen näkee muiden ilon ja innostuksen ja kaiken sen, mitä hän on vailla, herää hänessä luonnollisesti katkeruus. Muiden elämässä on hyvin paljon sellaista, mitä kyyninen ei pysty kokemaan.
Ei ole ihme, että kyynisyys tuo mukanaan aina katkeruutta. Kyyninen vähättelee toisten saavutuksia, kykyjä ja onnellisuutta. Yleensä mitä enemmän hän vähättelee, sitä vähemmän ne ovat hänen omassa elämässään enää läsnä.”
”Suremalla ihminen sopeutuu uuteen tilanteeseen ja pystyy hiljalleen päästämään irti siitä, minkä menetti. Maailma avautuu suremisen edetessä hyvänä paikkana, jossa ei ole pelkkää menetystä ja itkua. Sureva tunnustaa sen, että hän menetti jotain arvokasta. Samalla hän tunnustaa kuitenkin myös sen, että elämässä on vielä arvokkaita asioita jäljellä, paljon iloittavaa ja saavutettavaa.”
Vahva suositukseni Samuel Salovuoren artikkelin lukemiselle:
Traumatisoituneen uhrin positioon on vaarana jäädä; loputon valitus, miten kurjaa tämä elämä on…! Silloin kun ahdistaa, se on todella kurjaa. Sitä reittiä kuljin itsekin aikoinaan.
Tärkeintä on antaa kuitenkin tunteiden, erityisesti surun virrata. Sitä kautta on mahdollista päästä sieltä trauman pimeydestä valoon.
Kun päivitän nyt joulukuussa 2020 näitä sivuja, ojennan tähän varsinaisen aarteen. Löysin sen tänä talvena. Olin kyllä kuullut aiemmin ystäviltäni holotrooppisesta hengityksestä, mutten ollut saanut siitä henkilökohtaista kokemusta. Nyt, kun olen testaillut ko. metodia, niin onhan tämä kyllä aivan uskomattoman hyvä ja toivoa tuova metodi<3
Aloitan aamuisin oman työskentelyni ensin Wim Hofin hengitysharjoituksella. Sitä jatkan holotrooppisella. Suorastaan hämmentävän mielenkiintoisia kokemuksia olen saanut yhdistämällä aikoinaan kehittämääni, tietoisen, myönteisen lapsuuden valemuiston istutusta.
Olen kaivanut ja kärrännyt traumamuistoja, hammastikulla, lapiolla, kottikärryllä, kauhakuormaajalla ja vaikka millä jo monta vuosikymmentä. Siihen lopputulemaan olen päätynyt, että jos pask** kaivaa, niin pask** löytää.
Traumalannan pellolleajo osana selviytymisprosessesia on merkittävää. Niinkuin luonnossa hapen ja mullan kanssa kompostoituessa se antaa upean kasvun elämän viljalle.
On ollut myös ihanaa oivaltaa, että jos kultaa kaivaa, niin sitä myös löytää. Intentio näyttää olevan ratkaisevan tärkeää!
Yli kymmenen vuoden ajan lähes jokapäivä olen tehnyt kiitollisuusmeditaatioksi kutsumaani harjoitusta. Siinä jokaisella askeleella rytmitän kiitos sanaa tavuttamalla sitä seuraavasti:
…kii-tos, kii-tos, kii-tos, kii-tos…
Tämä on yksi merkittävimmistä keinoista, joista olen saanut apua itselleni negatiivisten ajatuskehieni muuttamisessa.
Omalla kasvun polullani olen saanut apua myös monilta ystäviltäni. Ilman heitä en olisi hengissä!
Tärkein, merkittävin, rakastava tuki ja läsnäolo on tullut kaikkein läheisimmältäni, rinnallani yli neljä vuosikymmentä kulkeneelta…
Sinulle rakkaani ja teille kaikille minua auttaneille tahdon sanoa tässä julkisesti…
KIITOS <3
Piikkilangat ovat nyt poissa ympäriltäni…
kiitos, kiitos, kiitos
Tälle sivulle olen kerännyt ja kerään edelleenkin hyödyllisiä linkkejä toimivista menetelmistä. Jos sinulla, hyvä tätä sivua lukeva, on tiedossasi joku tunnetyökalu, josta on ollut apua itsellesi tai läheisellesi, niin vosiko ystävällisesti lähettää minulle siitä tietoa sähköpostiini.
Täältä löytyy Maijun blogissa tarinaa minun selviytymisestäni.
Unelmani on, että mahdollisimman moni selviytyisi rikkinäisestä lapsuudestaan tai aikuisena kokemistaan traumoista.
Unelmani on myös mielenrauhan, ilon ja rakkauden maailma, jossa erityisesti lapsilla olisi turvallista elää…
Niin, onko sellainen koskaan mahdollista? Ainakin sitä voi toivoa. Kun vanhemmilla on sisäinen rauha ja rakkaus, kulkee se sukupolvelta toiselle.
Tässä kohdassa on hyvä katsoa kahdentoista dian esitys Valtakunnallisilta Lastensuojelupäiviltä.
Psykologi Samuli Kangaslammen aiheena oli: Traumatisoitumisen vaikutusten huomioiminen lasta tai nuorta kohdattaessa.