Iidalle 
Musiikki: Gli Uccelli; II La Columba
Mitä kantaa mukanaan hän,
joka soittaa kelloasi,
hän,
joka koputtaa ovellesi?
Ja mitä otat vastaan,
kun ihminen tulee luoksesi,
istuu tuolilleen?
Mitä aistit,
mitä kuulet,
mitä näet?
Tunnetko itsessäsikin kivun kantajan kuorman, tarinan raskauden?
Sinä tiedät aiheesta paljon lukeneena, mitä tapahtuu lapselle, joka syntyy väkivallan syliin. Olet kulkenut monien särkyneiden rinnalla.
Pelon kokemukset piiloutuvat,
pakenevat soluihin asti. Silloin on vaara eksyä matkallaan tuskan tunteisiin. Turvattomuus, se on kaiken ahdistuksen pohjalla.
Jos sattuu niin paljon onnistamaan,
että haavoitettu pääseekin luoksesi.
Sielun pimeää yötä on mahdollista katsoa yhdessä. Vuoropuhelussa,
kysymystesi valossa, voi löytää
hiekkaan kivettyneet,
pienten jalkojen jäljet.
Iida…
Millaista on olla läsnä kaikista kipeimmässä kohdassa, kun silmiesi eteen avautuu ihmiselämän rikkonaisuuden ja rosouden koko kirjo.
Moniko luoksesi tullut,
elämänsä myrskyävällä merellä, pitää viimeisillä voimillaan kiinni hajonneen purtensa laudankappaleista.
Voi miten monien rikottujen lasten, haavoitettujen nuorten, vanhemmat ovat itse särkyneitä.
Silloin on vaikeaa antaa lapsilleen rakkautta ja turvaa, jos itse on joutunut kantamaan sukupolvelta toiselle kulkevia puhumattomuuden, sodan pelon tai raivoamisen taakkoja.
Kuka opettaisi käsien avaamisen taitoa, kuka toisi haavoja parantavaa, läsnäololta tuoksuvaa voidetta.
Kuka johdattaisi antamaan anteeksi meitä satuttaneille ja lopulta, antamaan anteeksi sisällämme kaikuvalle vaativalle äänelle, ankaralle itsellemme?
Me tarvitsemme lempeyttä ja armollisuutta.
Sinä Iida tiedät, että menneestä voi päästää irti hukkumatta. Olet nähnyt sen ihmeen. Aaltojen lyödessä ylitse tarvitaan paljon rehellisyyttä ja rohkeutta selailla oman historiansa kirjaa, tarvitaan toivoa, herkkyyttä ja ylitsevuotavan rakastavaa myötätuntoa.
Monikohan, tänä levottomana aikana,
pelkää ydinten sotaa, pelkää kuollakseen kuolemaa.
Mutta miksi niin harva ymmärtää, ettei kuolemaa ole, ettei henkeä voi kukaan koskaan riistää toiselta. Henkeään ei voi menettää, ei ikinä. Sielu jatkaa elämää valtimon viimeisten sykkeidenkin jälkeen.
Yhä enemmän tarvitsisimme alkuperäisheimojen perinteen kantajien viisautta, Äitimaan todellisia suojelijoita. Heillä ikiaikainen taito hakea hajonneen sielun sirpaleet takaisin kotiin ahdistuksen avaruudesta.
Iida!
Ja mitä otat vastaan,
kun ihminen tulee luoksesi,
istuu tuolilleen?
Mitä aistit,
mitä kuulet,
mitä näet?
Tarvitaan ei-tietämisen parantavaa tilaa, jossa kumpikin voi aistia rauhassa perhosen kotelon sisältä kuuluvien siipien havinaa. Rakkauden lämmössä tapahtuu ihme. Tunteiden jäät alkavat sulaa.
Kyyneleet ovat merkki kotiinpaluusta. Surun tunturipurot avaavat aikaikkunan. Silloin rikotun palaset, rakkauden kannattelemina, saapuvat haavoittuneen sydämen ovelle.
Miten suloista onkaan toivottaa kotiinsa koputtava tervetulleeksi.
Se on suru, josta paluun tunnistaa, ne ovat kyyneleet, jotka parantavat, eheyttävät, hoitavat sinua, minua ja meitä kaikkia
Joka kerta, kun tunnet poskillasi kyyneleet, joka kerta, kun jokin koskettaa sinua niin syvältä ja niin hellästi, aivan ihmisenä olemisen ytimeen asti, niin tiedä:
Suru virtaa aina Rakkautta ja Iloa kohti
Kyyneleet virrattavat mukanaan meille tärkeää, arvokkainta. Juuri ne kantavat ainutlaatuisen kaunista elämäämme.
Iida
Sinulle kiitollisena
Lämmöllä Ukko
