Tästä tarinani alkaa… 

Ks. Isien sota

Ole hyvä ja laita tätä osuutta lukiessasi taustalle soimaan Arvo Pärtin ”Pari Intervallo” . Silloin pääset paremmin aistimaan sitä todellisuutta, josta kerron alla.

Kun kappale loppuu, niin klikkaa se taas kuulumaan uudelleen. Anna kyseisen musiikin soida taustalle koko lukemisesi ajan.

Pitkä on ollut yllä olevassa kuvassa näkyvällä pienellä pojalla eheytymisen matka.

Kun ensimmäisiä kertoja nuorena miehenä putosin tunteiden mustaan aukkoon, en ymmärtänyt, mistä on kysymys? Oli vain niin kauhean paha olo? Yksi tuttu psykiatriaan erikoistunut sairaanhoitaja sanoi: ”Sinulla on paljon tunteita hukassa.” Niin kyllä oli ja paljon hukassa? Merkillistä, että ne kaikki kuitenkin oli minussa tallessa?

Välillä elämä oli ok ja tosi mukavaa ystävien kanssa. Mutta sitten yhtäkkiä jokin tilanne tai ihminen tms. herätti aivan kammottavia fiboja? Kuin olisin ”pudonnut” ahdistuksen pimeään ja sieltä poispääsy oli vaivalloista.

Muistan toisena vuoritekniikan opiskeluvuonna Lappeenrannassa 1978, että oireeni alkoivat laajeta. Aloin pelätä mennä ruokalaan.

En käynytkään vuoteen syömässä siellä. Käteni tärisivät, jos pöydässä oli muita. Oireet invalidisoivat sosiaalista elämääni. Kun esimerkiksi tunsin epävarmuutta, saatoin hikosin välillä niin, että pisarat vain valuivat norona kasvoillani. Kiusallista sellainen!

Yritin silloin opiskeluaikana löytää selitystä pahaan olooni ja istui monet kerrat Lappeenrannan kirjastossa lukemassa psykologian kirjallisuutta.

OMAN ELÄMÄNI TÄRKEIN TRAUMAANI LIITTYVÄ KÄÄNNEKOHTA OLI VUONNA 1989 VIERAILU KAUNIALAN SOTAVAMMASAIRAALASSA!

Siellä käynti käynnisti minussa ennennäkemättömän ja kokemattoman tunteiden tutkimusmatkan.

Jäin myös jotenkin koukkuun sieltä löytämääni tarinaan. Siitä tulikin yksi elämäntehtävistäni, siis selvittää, mikä tämä minua tunnetasolla vaivaava juttu on?

Etsin kuumeisesti vastausta kysymykseen, miten trauma voitaisiin purkaa, johtui se sitten mistä tahansa kärsimystä aiheuttavasta kokemuksesta.

Merkittävintä itselleni kuitenkin oli, että löysin vihdoinkin faktoihin perustuvan selityksen tuskatiloihini ja lukuisiin ahdistaviin oireisiini.

Ylilääkäri oli pyytänyt sihteeriään hakemaan isäni Tauno Johannes Kärkkäisen (s. 1914  k. 1976) potilasarkistot. Sieltä löytyi epikriisejä, isän ja äidin lääkäreille kirjoittamia kirjeitä, kopioita lääkäreiden vanhemmilleni lähettämistä kirjeistä. Sieltä löytyi aamu- ja iltaraportteja isäni tilanteesta.

Pyysin saada tutustua aineistoihin ja ojentaessaan minulle lainaksi tätä dokumentaatiota, sanoi lääkäri: ”Tämä on niin kovaa aineistoa, että joku voisi sitä lukiessa mennä sekaisin. Sinä et ole sellainen. Käy siellä, mutta muista tulla takaisin!”

Kiitin, laitoin paperit salkkuuni ja lähdin.

Hyppäsin bussiin ja istuin. Kaikki piirtyi minuun kuin hidastetussa filmissä.

Paikkakin bussissa on jäänyt mieleeni. Avasin salkun ja aloin selailla kellastuneita sivuja. Pysähtyin yhdelle sivulle. Siinä kirjoitettiin perheestämme aivan järkyttävää. Minä olin silloin puolivuotias, valkoisissa vaunuissa.

Muistan, kun kyyneleitä alkoi virrata poskilleni matkalla kohti Helsingin keskustaa… lukittujen tunteiden pato murtui ja voimalla…

Isäni oli ollut talvisodassa joukkueenjohtaja. Ruhtinaanmäen taistelussa 17.12. 1939 hän haavoittui aivoihin kranaatin sirpaleesta. Vamma oli vakava!

Synnyin nuorimmaksi lapseksi isäni toiseen perheeseen. Isällä oli edellisestä avioliitosta kolme lasta ja meidän perheessä oli lisäkseni kaksi vanhempaa sisarusta. Minun odotuksen, syntymän ja varhaislapsuuteni aikana isän tilanne huononi koko ajan. Äitini kuormittui äärimmilleen. Haavoittumisen seurauksena isälle tullut aivovamma aiheutti ”hämärätiloja”!

 Alla teokseni ”Isä, lapsuuteni peili”.

Rintamalinjat tulivat kotiin asti. Vamma iski voimalla lapsiperheen arkeen. Välillä isä näki äidin lottana ja meidät venäläiset lapsina.

Kun aikuisena prosessoin näitä lapsuuteni asioita, niin terapioista huolimatta paha oloni vain jatku ja jatkui. Kuulin, että joku on saanut helpotusta käymällä läpi ”syntymätraumansa”. Äitini oli kertonut minun olleen kaksonen. Veljeni oli kuollut synnytyksessä.

Otin tarkemmin selvää omasta syntymästäni ja sain Oulusta syntytyskertomuksen:

Olin syntynyt 4.4.1955 klo 17.12. Veljeni oli jäänyt synnytyskavaan kiinni. Ettei äiti oli kuollut, tehtiin 5.4. klo 00:15 kallonmurskaaminen.

Alla veistokseni ”Toivotut”. Siinä veljeni ja minä vielä kohdussa.

Vasta ollessani kolmenkymmenenviiden ikäinen, tuli pakottava tarve saada tietää,minne on  kaksoisveljeni haudattu? Paikka löytyi hautausmaan arkistoista. Veljeni haudalla ei ollut kiveä. Siihen viereen oli haudattu lähes samaan aikaa kuollut lapsi.

Miksi kerron tämän syntymäcasen? Se liittyy yhtenä oleellisena osana toipumisen vaiheistani.

Kävin kaksi kertaa Lindqvistin Martin luona Mäntyharjulla. Olin tavannut hänet psykodraamassa. Martti sanoi, että tärkein ihmissuhde, mikä minun kannattaa tunnetasolla käsitellä, on juuri suhde kaksosveljeni.

Miten oikeassa hän olikaan. Työstin suhdettamme kirjoittamalla ja veistämällä.

Alla teokseni, joka kuvaa veljeäni ja minua kohdussa.

Siitä Martin tapaamisesta meni lähes viisitoista vuotta, kun sitten veljeni ”ilmestyi” minulle prosessoidessani Brandon Baysin kehittämällä Matka-menetelmällä. Kokemus oli totisesti järisyttävä!

En voinut arvata, en pienessä mielessä kuvitella, miten valtavaa vihaa olin kantanut ”helpolla päässyttä” kaksosveljeäni kohtaa! Keskustelu oli vahvimpia, mitä elämässäni olen kokenut. Välien selvittely päättyi anteeksiantoon. Koko matkaprosessin kokemus oli niin voimakas ja katarsinen, että sitä ennen lähes jatkuva ahdistus häipyi täysin pois samalla kertaa moneksi kuukaudeksi. Trauman vetovoima hellitti ja pystyin olemaan hetkessä läsnä.

Varhaisuudessa syvälle muistin pimentoihin kaivautunut kokemus oli, kun äitimme vei meidät lapset lähes vuodeksi sukulaispaikkaan… tavallaan ”sijoitukseen”. Hän ei meitä silloin pystynyt hoitamaan. Olin iältäni  2-3 vuotias.

Alla olevan veistoksen, maalauksen ja kuvainstallaation nimi on ”Äitiiiii, älä jätä”.

 

Päiväkirjassani:

”Lapsuuteni kuusi,

           siinä liiterin lähellä,

                kammarin ikkunasta näkyvä.

 

Huomasin,

         muut kulkivat sen ohitse.

Näin sen itkevän,

         pihka valui suurista silmistä.

Illalla hiivin hiljaa,

            kiedoin käteni kuusen ympärille

                   ja sylissäni nyyhkytti yksinäinen puu.”

Ollessani kolmen, toi äitini meidät Rovaniemelle, jonne sitten asetuimme.

Sota tuli sielläkin välillä kotiimme.  Ennen kansakoulua oli tällaisia öitä!

Päiväkirjassani:

”Isäni,

sataprosenttinen aivoinvalidi,

kranaatista osansa saanut.

Muistan eräänkin yön.

Äitini oli valvomassa osastollaan.

Isäni ampui ”ryssiä”.

”Konekiväärisarjat” pyyhkivät makuuhuoneen ilmaa.

Pidin isääni toisesta kädestä,

veljeni piti toisesta.

Houreissaan valittaen,

isäni huusi;

” ÄLKÄÄ JÄTTÄKÖ, ÄLKÄÄ ! ! ”

Pelon yön,

sen muistan kuin eilisen,

vuosikymmeniä sitten olleen eilisen.”

 

Yllä kuvakollaasi ”Sotatrauma”

 

Sodasta tulleen, isältä pojalle siirtyneen trauman purkaminen osoittautui lähes ylivoimaiseksi tehtäväksi! Monia vuosikymmeniä sitten olleilla alkeellisilla tunnetyökaluilla, siis tavallisella keskusteluun pohjautuvalla psykoterapialla, kun ei yksinkertaisesti pääse sinne rintamalinjojen väliin ”ei kenekään maalle”. Syliä aikuisen sisällä oleva lapsi tarvitsee; rakastavaa, hellää ja turvallista syliä. Alla kuva siitä, mitä lapselle tapahtuu traumatisoituessaan. Elämän tantereelle syntyy tunteiden mentäviä mustia aukkoja.

Onneksi nykyään on monipuolisia tunnetyöskentelymenetelmiä tunnevammojen hoitamiseen. Niistä olen kerännyt tietoja omalle sivulleen.

Aikoinaan toivoin, että olisipa maassamme sellaisia joukkosidontapaikkoja, joissa traumoista haavoittuneet voisivat olla aidosti kaikkien tunteiden kanssa totta. Sellaisia paikkoja, joissa oireiden vahvaa viestiä uskallettaisiin kuunnella. Siellä voisi olla mahdollista sitoa toinen toistemme haavoja.

Olemme kokoajan lähempänä uudenlaista, tunteita kohtaavaa työskentelytapaa. Mm. Syrjälän Teemun vetämät Miesten viikonloput mahdollistavat eheytymistä.

Sukupolvilta toiselle kulkeutuvista taakoista voidaan luovuudella päästää irti. Ote Pirkko Siltalan kirjasta ”Taakkasiirtymä”

Pitkä, vuosikausia kestänyt matka, oli purkaa sisälle jäänyttä vihaa. Sieltä kaiken kuonan alta paljastui elämän kauneus herkkyys ja rakkaus.

Isä Tauno Johannes oli tunteva mies, kaunosielu. Tässä alla hänen kirjoittamaansa keväällä 1949, jolloin Tauno Johannes Kärkkäinen seurusteli Katri Vilhelmiina Tenhusen kanssa.

Kun ensi kertaa sain lukea tämän kohdan isäni vihosta, virtasi minussa paljon tunteita. Ihana ”testamentti pojalle” 

Äidin kirje kosketti. Kiitos rakas äitini 

Teit meidän eteemme juuri niin paljon ja sillä ymmärryksellä, mihin sinä siinä lähes mahdottomassa tilanteessasi pystyit.

Kiitos rakkaat isä  ja äiti