Osa 2 Traumatarinan ja irtipäästämisen välinen jännite.

Minun traumatarinani liittyy sotaan.

Päiväkirjassani:

Minä,

     sodan toinen sukupolvi,

         aivoissani isäni sirpaleet,

 sodan,

      kauhun sirpaleet.

Traumatarinan tiedostaminen on merkittävää selviytymisen kannalta!

Ks. Kannatko mummosi taakkaa? Historian tutkiminen vapauttaa.

Mutta!

Tarinoissa on kuitenkin sudenkuoppansa. Niihin voi pudota ja jäädä tarinansa vangiksi!

Traumatarinan kertomiseen ei kannate jumittua, ei jäädä kiinni, eikä varsinkaan rakastua kertomukseensa liikaa!

ON SIIS ERITTÄIN TÄRKEÄÄ PÄÄSTÄÄ TRAUMATARINASTA IRTI!

Itse jäin vuosikymmeniksi kiinni omaani ja siksi fonttaan isolla.

Selviytymisessä on ensin saatava avata kipeää historiaansa jollekin. Osalla menee kertomiseen lyhempi aika. Toiset, varsinkin ne, jotka ovat traumatisoituneen äärimmäisen vakavasti, joutuvat useinmiten kaivautumaan historiaansa pidemmän aikaa. Siihen vaikuttaa myös persoonallisuus ja esim. erityisherkkyys.

Kun on uskaltanut kertoa rehellisesti ja tunteella tarinansa, on sitten irtipäästäminen eheytymisprosessissa seuraava vaihe.

Se on yksinkertaisimmillaan sitä, että laskee irti menneestä, ei käytä aikaansa vanhoissa pyörimiseen. Siinä kohdassa ihminen suuntaa kokonaan elämään tässä ja nyt. Trauman vaikuttaessa ihminen elää menneessä tai pelkää tulevaisuutta odottaen traumakokemusten uusiutumista.

Oman ja läheisten hyvinvoinnin kannalta on oleellista, havahtua, tulla tietoiseksi, kuulla ja oivaltaa, millaista tarinaa päivittäin kertoo itsestään itselle ja myös toisille! Mielenkiintoista ja yllättävääkin on se, ettei ihminen välttämättä huomaa mitä kertoo. Mennään vain unessa autopilotilla.

Puhutut ja ajatellutkin sanat ovat maagisia. Ne luovat ja vahvistavat aina ja joka tilanteessa todellisuutta!

Jos kertoo negatiivisia asioita, niin tilaa sellaisia lisää elämäänsä.

Millaisessa todellisuudessa haluan, haluat, haluamme… elää?

Neljäkymmentä vuotta sitten, kun aloin lukea ahdistuksissani hyllymetreittäin psykologian kirjoja, oli silloin monessa viitteet Freudiin. Hänen ja monien muidenkin psykologian ammattilaisten ohjeistamana aloin kaivaa historiaani. Ja kas kummaa… sitähän löytyi, traumahistoriaa nimittäin ja paljon!

Yritin helpottaa oloani. Olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta olisin saanut mielenrauhan tai edes osan siitä! Tein psykohistoriani lapioimisesta suorastaan elämäntehtäväni. Siksiköhän kouluttauduin vuoritekniikkaan, että saisin mennä vieläkin syvemmälle maan alle, ihan kallioiden läpi louhimaan menneisyyttäni?

Sanoitin omassa päässäni ajatuksilla sodassa haavoittuneen isäni tarinaa. Kerroin pienen, isän haavoista satutetun pojan tarinaa. Mainitsin myös siitä toisille ja herra paratkoon, vielä useaan kertaan ja monille!

Tai sitten kirjoitin, runo runon jälkeen siitä, miten minua kohdeltiin kaltoin ja miten isä teki sitä ja äiti tätä pienelle avuttomalle pojalleen!

Se, mitä kirjoitin ja kerroin oli totta. Valitettavasti toiminta vahvisti minun traumatarinaani ännänteen potenssiin! Olin lopulta lähes väittelyä vaille valmis traumatonomi 🙂

Vaikka kirjoitan sarkastisesti yllä olevaa, niin muistutan vielä, että on tärkeää saatella se eletty todellisuus itsestään ulos juuri itselle ominaisella tavalla.

Ilmaisematon trauma tekee ihmisen sisällä valtavaa tuhoa!

Mutta tässä se paradoksi onkin! Traumaprosesseihin on vaarana jäädä kiinni! Niillä kun on suuri painovoima. Sen takia alleviivaan irtipäästämisestä ja jauhan lähes samassa lauseessa traumatarinan kertomisen tärkeyttä.

Yksi nettisivusto tuli minulle kriisieni vuosina erityisen tärkeäksi. Luin sitä lukemasta päästyänikin. Siinä sanoitettiin asioita niin jakeluun menevästi, että lauseet todella alkoivat muuttaa minua. Alla esimerkki:

Ks. Kotkansydän